keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Lumikki Andersson opiskelee ilmaisutaidon lukiossa Tampereella. Hän viihtyy omissa oloissaan ja on vakaasti päättänyt keskittyä vain omaan elämäänsä ja olla sotkeutumatta toisten asioihin. Pian hän kuitenkin törmää koulun pimiössä näkyyn, joka sotkee hänet väkisin mukaan vauhdikkaaseen ja erittäin vaaralliseen sotkuun. Pimiössä kuivuu viidensadan euron seteleitä. Vesi on värjäytynyt verestä. Joku on selvästi pessyt rahat. Kenelle rahat kuuluvat ja kenen vereen ne ovat sotkeutuneet?
Kun Lumikki saa selville rahojen pesijät, hän päätyy auttamaan heitä selvittämään rahojen salaisuuden.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa Lumikki -trilogiasta.
Kirjassa mentiin vauhdilla eteenpäin, eikä pysähdytty pitkiksi ajoiksi miettimään. Kirja olikin luettava nopeasti. Ei sitä voinut jättää pitkäksi aikaa lukemattakaan, kun kokoajan tuntui olevan joku jännittävä kohta kesken.

Lumikki -trilogia on nuorille aikuisille suunnattu dekkarityylinen -sarja. Kirja sopii varmasti hyvin sellaisillekkin lukijoille, jotka eivät aivan perinteisitä dekkareista nauti. Poliisien tai salapoliisien työskentelyä tässä kirjassa ei nimittäin ole. Päähenkilö, joka juttuja päätyy ratkaisemaan on lukioikäinen Lumikki, joka majailee yksin pienessä yksiössään. Lumikki onkin mielenkiintoinen päähahmo monine taitoineen ja salaisuuksineen, jotka eivät vielä tässä osassa paljastuneet. Paljon odotettavaa jätettiin siis muihin osiin.

Paikoin kirja tuntui etenevän turhankin nopeasti, kun on lukenut hidastempoisempia kirjoja, joissa tunnelmoidaan joidenkin kohtausten keskellä pitkiäkin aikoja. Tämä kirja oli kuitenkin iloinen yllätys, sillä en selvittänyt sarjasta mitään etukäteen ja olen luullut aika kauan, että sarja on fantasiakirjallisuutta.


Punainen kuin veri, 2013
Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
s. 265

tiistai 7. marraskuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili


Violetta Lilja on murheissaan. Häntä raastaa nähdä, kuinka hänen oma tyttärensä ei saa pidettyä kiinni mistään elämässään. Ei edes omasta tyttärestään Helmistä. Helmin isällä on yksinhuoltajuus tyttäreen, eikä Violettakaan ole nähnyt viisi vuotiasta lapsenlastaan aikoihin.
Helmi asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona. Hän viettää paljon aikaa uuden "isoäitinsä" luona ja viihtyykin hyvin.
Onnellinen uusioperheen arki muuttuu kuitenkin vauhdilla huonompaan suuntaan ja päättyy, kun Helmi katoaa sumuiseen marraskuiseen Helsinkiin.

Outi Pakkanen on pitkään ollut yksi niistä kirjailijoista, joiden uusia kirjoja odotan aina innolla.
Peili on viimevuonna ilmestynyt Anna Laine -dekkari, jota en enää katso edes kiltisti läpi sormien dekkariksi, sillä minusta se on ihmissuhderomaani, eikä millään perusteella dekkari. Tämä ei järkytä minua, eikä edes harmita, sillä tämä suunta on ollut selvä jo monen aiemman Anna Laine -dekkarin kohdalla. Aiemmin kirjoihin on lopulta upotettu jotakin dekkarimaista, mutta tästä se puuttui minusta täysin.

Ihmissuhderomaanina Peili toimii loistavasti. Pakkanen hallitsee ihmisten ja paikkojen kuvailun. Joulutunnelmaankin päästin mukavasti. Peili etenee nopeasti ja on kevyttä luettavaa. Hahmojen välille luodaan jännitteitä ja Anna Lainekin pääsee mukaan juoneen omine ongelmineen, vaikka ei tällä kertaa yhtä suuressa roolissa, kuin aiemmassa kirjassa.

Odotan jatkossakin Pakkasen uusia kirjoja, mutta minusta olisi aika lopettaa kirjojen markkinointi dekkareina, sillä en usko, että monikaan näiltä kirjoilta odottaa enää mitään perinteistä murhien selvittelyä.


Peili, 2016
Otava
Kannen kuva: Lehtikuva
s. 270

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 2 -Hotelli Tiilenpää


Kesäloma on ohi ja Roi Hopposen on aika palata koulun penkille. Roi yrittää pitää mielessään miksi menee vielä toiseksi vuodeksi Roistoakatemiaan, vaikka lupasi itselleen paljastaa kaikki tietonsa poliiseille. Hän vakuuttaa itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja mitä enemmän hän saa tietää roistoista, ennen suurta paljastusta, sitä enemmän hyötyä koulun aloittamisesta oli.
Toinen lukuvuosi tuottaa enemmän päänvaivaa, kuin ensimmäinen. Oppilaat saavat kuulla opiskelevansa osan lukuvuodesta kauempana kaupungista, Hotelli Tiilenpäässä, joka on iso kartano piilossa maaseudulla. Roistoaminenkaan ei enää tunnu olevan lasten leikkiä. Harjoitukset kovenevat ja Roi näkee edessään roistojen todellista vaarallista elämää.

Hotelli Tiilenpää on toinen osa Roistoakatemia -sarjasta.
Roi on täällä taas ja hetihän se oli selvitettävä, miten Hopponen selviää seuraavasta vuodesta Roistoakatemiassa.

Oli kiva yllätys, että kirjassa seikkailtiinkin vähän eri maisemissa, kuin ensimmäisessä osassa. Hotelli Tiilenpää oli mahtava ympäristö roistojen opiskeluille ja oleilulle. Takkatulen lämmössä vietetyt peli-illat, kirjasto täynnä roistokirjoja, ja monet huoneet joihin Nuuska koiran on helppo livahtaa tekemään tuhojaan. Unohtamatta tietenkään henkilökuntaa, joiden rohtoihin ei välttämättä ole luottamista. Kaikki tämä ja monet muut pienet asiat luovat kirjaan tunnelman, johon on helppo uppoutua.

Kirjan tutut hahmot kasvavat selvästi niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja tätä kasvua on ilo seurata. Toki kirjassa tutustuttiin myös uusiin hahmoihin, jotka toivottavasti esiintyvät myös seuraavissa osissa.
Pääosin kirjan juoni keskittyy nuorten opintoihin kaikkine mielenkiintoisine ja kekseliäine oppiaineineen, mutta päästään tässä lopulta myös seikkailemaan aseineen kaikkineen.

Roistoakatemia on fantasiakirjasarja, mutta minkäänlaisia yliluonnollisia olentoja ei nähdä. Roistoilla ei ole edes yliluonnollisia kykyjä. Henkilöt ovat siis tavallisia nuoria, jotka opiskelevat vain hieman erikoisempaa alaa, kuvitteellisessa Angedelin kaupungissa ja menneisyydessä.

Lue myös: Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty


Roistoakatemia 2 -Hotelli Tiilenpää, 2017
KVALITI
Kansikuva: Michael Kingdom
s.545

torstai 2. marraskuuta 2017

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame


Pariisin Notre-Damen tarina on varmasti monelle tuttu Disneyn elokuvana, mutta kirja poikkeaa siitä erittäin paljon. Odotinkin tämän kirjan lukemista mielenkiinnolla, sillä Esmeralda on yksi suosikkini Disneyn hahmoista. Tämän kirjan luettuani en hänestä hahmona enää niinkään pidä, sillä hän ei loppujenlopuksi ollut yhtään sellainen, kuin olen aina kuvitellut.

Pariisin Notre-Dame nimensä mukaisesti sijoittuu Notre-Damen katedraaliin ja sen lähiympäristöön, vuonna 1482. Keskeisimpinä hahmoina pyörivät arkkidiagoni Claude Frollo, kyttyräselkäinen, yksisilmäinen Quasimodo, kapteeni Febus, sekä tietysti hurmaava Esmeralda. Toki kirjassa esiintyy myös joukko muita hahmoja, mutta tässä nyt muutama heistä, joiden kautta kirjaan luodaan draamaa ja juonenkäänteitä.

Pariisin Notre-Dame on klassikko, jonka olen jo pidempään aikonut lukea, mutta joka nyt sen luettuani olikin pieni pettymys. En nimittäin voi väittää nauttineeni kaikista hetkistä kirjan parissa. Oli mielenkiintoista lukea alkuperäinen versio tästä ja saada selville minkälaisia hahmot kirjassa olivat. Tarina oli myös surullinen ja ajoittain kaunis. Itse tarinassa ei siis ollut mitään vikaa. Minulla vain tökki kovasti vastaan erittäin pitkäksi venyneet "jaarittelut." Olen lukenut monia kirjoja, joissa ympäristön ja rakennusten esittelyt ovat pitkiä ja monisanaisia ja pidän yleensä sellaisesta kerronnasta, mutta tässä kirjassa sellaisten kohtausten yli lukeminen tuntui välillä vaivalloiselta.
Surumielinen ja synkkä tarina jäi näin muun kerronnan varjoon, eikä mielestäni päässyt yhtään niin hyvin esiin, kuin olisin toivonut.


Pariisin Notre-Dame, (Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
Suom. Huugo Jalkanen
s. 523
Päällys: Björn Landström

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Henkien Labyrintti


Daniel Sempere on jo aikuinen mies, kun eletään 50-luvun loppua. Hän elää rauhallisesti perheensä kanssa työskennellen Sempereiden kirjakaupassa. Rauhallinen perhe-elämä ei kuitenkaan jatku pitkään, sillä Barcelonaan saapuu upea nainen mukanaan synkkiä salaisuuksia ja vaarallinen tehtävä, johon Sempereiden perhe sotkeutuu.
Alicia Gris on saapunut Barcelonaan työtoverinsa kapteeni Vargasin kanssa. He yrittävät selvittää rikkaan ministeri Vallsin katoamista. Tutkimuksien yhteydessä he saavat selville liian arkaluontoisia asioita ja tietävät olevansa suuressa vaarassa. Liian moni tuntuu kantavan kaunaa kieroa Vallsia kohtaan, jopa kiltti Daniel Sempere janoaa kostoa.

Henkien labyrintti on neljäs kirja Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta.
Tätä kirjaa olen odottanut, enkä varmasti ole ainoa. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja sai viimeinkin päätöksen. Salaisuudet ja mysteerit paljastuivat ja aiempien osien tarinat yhdistyivät.

Joskus olisi mukavaa lukea koko sarja uudestaan, sillä en pysty muistamaan läheskään kaikkea aiempien osien tapahtumista. Kirjojen henkilöt palautuivat aika nopeasti mieleen tätä kirjaa lukiessani, mutta ongelmia tuotti muistaa miten kaikki he ovat liittyneet toisiinsa jo aikaisemmin.
Hahmoja onkin aika paljon ja lisää tuli myös tässä kirjassa, joten muistettavaa riittää.

Henkien labyrintti on onnistunut päätös upealle sarjalle. Pidin kirjasta paljon. Tuttu sumuinen ja synkkä Barcelona ja mystinen unohdettujen kirjojen hautausmaa tarjosi jälleen koukuttavan ja kauniin ympäristön kirjan tapahtumille. Uusi tärkeä hahmo Alicia Gris sopikin kuvaan täydellisesti.

Tässä kirjassa oli mukana runsaasti toimintaa, juonittelua ja tietysti rakkauden tuskaa. Pidin myös kirjan lopetuksesta, jossa päästään jo vuoteen 1992. Sempereiden suku jatkuu, eikä unohdettujen kirjojen hautausmaa unohdu.


Henkien labyrintti, (El laberinto de los espíritus, 2016)
Otava, 2017
Suom. Antero Tiittula
s. 956

torstai 12. lokakuuta 2017

J.K. Rowling Harry Potter ja Azkabanin vanki


Harry Potterin kesäloma loppuu kauhistuttaviin uutisiin. Vaarallinen velho Sirius Musta on päässyt pakenemaan tarkkaan vartioidusta Azkabanin vankilasta. Tylypahkaan pitäisi kaikesta huolimatta voida palata turvallisin mielin, sillä vartiointia on parannettu ja jopa Azkabanin hirvittävät vartijat, ankeuttajat ovat kutsuttu paikalle.
Harry ei ole tyytyväinen lukukauden alkuun. Häntä yritetään pitää Koulun turvassa, eikä hän pääse mukaan kaikkiin hauskuuksiin, joihin muut oppilaat saavat osallistua. Ilmassa leijuu nimittäin epäilys, että Sirius Musta on palannut Harry Potterin takia ja haluaa tämän nyt käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on kolmas osa Harry Potter -sarjasta.

Tämä sarja tuntuu muuttuvan kiinnostavammaksi kirja kirjalta. Uusia mielenkiintoisia ja loistavasti suunniteltuja hahmoja tulee sarjaan kokoajan lisää. Samalla vanhat tutut hahmot tulevat entistä paremmin tutuiksi. Odotankin innolla mitä kaikkea uusista ja vanhoista hahmoista kerrotaankaan sarjan edetessä. Suosikkinani pysyy edelleen Hagrid.

Azkabanin vanki on kahteen ensimmäiseen osaan nähden huomattavasti vakavampi kirja, välillä jopa surullinen. Menneisyydestä ja ihan nykypäivästäkin löytyi surullisia tarinoita ja kovin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Harry, Ron ja Hermione ovat onneksi hahmoja jotka pitävät pään kylmänä ja yrittävät parantaa tilannetta.

Olen jo täysin koukussa näihin Potter kirjoihin ja aion jatkaa sarjan lukemista pikkuhiljaa. Seuraava osa odottaakin jo hyllyssä. Näihin kirjoihin on luotu niin monipuolinen maailma, ettei näitä voi millään lukemattakaan jättää.



Harry Potter ja Azkabanin vanki, (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000
Suom. Jaana Kapari
s. 456

lauantai 7. lokakuuta 2017

Laurent Gaude: Montepuccion aurinko


Kuumana elokuun päivänä vuonna 1875 Luciano Mascalzone palaa kotikyläänsä Montepuccioon. Luciano on katkera vietettyään vankilassa viimeiset viisitoista vuotta. Määrätietoisena hän kulkee pienen kylän läpi aasinsa selässä ainoana tarkoituksenaan kohdata nainen, jota hän on niin monesti ajatellut vuosien aikana. Filomena Biscotti on nainen, jonka hän aikoo ottaa omakseen ennen kuolemaansa, jonka hän tietää saapuvan pian. Tästä kohtaamisesta syntyy Scortan suvun ensimmäinen jäsen, Rocco. Rocco jatkaa sukuaan ja Scortat ovat pian pienessä kylässä pelättyjä, mutta myös kyläläisten hyljeksimiä.

Pieni Montepuccion kylä tuntuu pysyvän täysin samanlaisena, pysähtyneenä, vaikka uudet sukupolvet syntyvät, elävät ja kuolevat pois. Oliivit kypsyvät paahtavassa auringossa ja tupakka myy hyvin. Scortat kamppailevat lähtemisen halun kanssa. Halu poistua jonnekkin aivan muualle on kova, mutta siitä huolimatta kylä pitää heitä otteessaan.

Montepuccion aurinko on kaunis kuvaus perheestä, joka pitää yhtä tilanteessa, kuin tilanteessa. Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu. Yksinkertainen, mutta kaunis kieli teki kirjasta helppolukuisen ja aidon. Italia oli läsnä kokoajan, vaikka pääasiassa kirjassa kerrottiin kokoajan Scortan suvusta.

Kyläläisten hyljeksintä näkyi taustalla. Kyläläisten esittely jätettiin hyvin pieneen rooliin kirjassa. Tämä teki heistä lukijalle kasvottomia ja etäisiä. Se sopi tähän kirjaan, sillä sellaisia he Scortan sukua kohtaan olivat.


Montepuccion aurinko, (Le soleil des Scorta, 2004)
Bazar, 2006
Ensimmäinen painos ilmestyi nimellä Kirottu suku
Suom. Anna-Maija Viitanen
s. 267