Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Jake on ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut mies, joka on rakastunut Brettiin. Brettillä on kuitenkin tarpeita, joita Jake ei voi vammautumisensa takia tyydyttää, joten hän joutuu seuraamaan sivusta Brettin mieskuvioita. He lähtevät Ranskasta Espanjaan ystäviensä Robert Cohnin, ja Billin kanssa, sekä Brettin uuden miehen Michaelin kanssa. Matkallaan he lähinnä ryypiskelevät baareissa, katselevat härkätaistelua, ja kalastelevat.

Ja aurinko nousee on Ernest Hemingwayn esikoisromaani. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut Vanhuksen ja meren, josta pidin paljon. Ja aurinko nousee kuulosti aiheeltaan mielenkiintoiselta, sillä tapahtumat sijoittuvat osaksi Espanjaan. Kirja oli kuitenkin pettymys.

Viinanhuuruinen elämä ja veriset härkätaistelu tapahtumat eivät olleet minun mieleeni ja koska lähes koko kirja oli juopottelua ja härkätaistelua, jäi kirjasta negatiivinen kuva. Vaikka pidän yleensä kirjoista joissa vain kerrotaan tavallisten ihmisten elämistä, en pitänyt tämän kirjan tarinasta, sillä ihmiset olivat liian välinpitämättömiä omista elämistään. Minä kaipasin kirjaan vähän enemmän iloisuutta, vaikka ei se olisi kirjaa pelastanut, koska aihe oli niin kaukana omasta mieltymyksestäni.

Lue myös: Vanhus ja meri.


Ja aurinko nousee, (The sun also rises, 1926)
Otava, 1981
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1954 Kustannusosakeyhtiö Tammen kustantamana.
Suom. Jouko Linturi
s. 275
Päällys: Seppo Polameri

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Reykjavikissa sijaitsevalle Hautamäen alueelle on alettu rakentaa uusia asuntoja. Rakennuksen perustuksista löydetään luita, jotka kuuluvat selvästi ihmiselle. Luut ovat vanhoja, mutta vaikuttaa siltä, että haudattu on joutunut menneisyydessä rikoksen uhriksi. Poliisit Erlendur, Elinborg ja Sigurður Oli alkavat selvittää vainajan kohtaloa, tutkimalla vanhoja asiakirjoja ja jututtamalla alueella asuneita ihmisiä.

Kirjan päähenkilö Erlendur on yksinäinen keski-ikäinen mies, joka yrittää selvitä ongelmatilanteista huumeita käyttävän tyttärensä kanssa.

Haudanhiljaista on toinen osa Komisario Erlendur -sarjasta.
Haudanhiljaista on yksi parhaista dekkareista, joita olen lukenut. Tarina oli surullinen, koskettava ja koukuttava. Suurina teemoina kirjan läpi kulkevat rankat aiheet, kuten perheväkivalta ja huumeongelmat. Lukija tietää tapahtuneista enemmän, kuin poliisi, sillä nykyajan poliisitutkimuksien ohella, lukijalle kerrotaan menneisyyden tarinaa. vainajan henkilöllisyyttä ja hautaan johtaneita tapahtumia sai jännittää loppuunsaakka, mutta pikkuhiljaa koko tarina hahmottui.

Kirjan alussa oli pieni opastus Islantilaisiin nimiin ja erilaisiin kirjaimiin, jotta lukija osaa ajatella nimet oikein. Itselleni nimet olivat niin omituisia, etten niiden perusteella kovin monesta osannut päätellä edes oliko henkilö nainen vai mies, ennen kuin se kerrottiin. Kirjan lukeminen oli mielestäni hauskaa uuden kulttuurin parissa.

haudanhiljaista päätyi luettavaksi Retki pohjoismaissa -haasteen islantilaiseksi kirjaksi, mutta en varmasti haasteen päätyttyä unohta Indriðasonin muita kirjoja, vaan Erlendur -sarja jää lukulistalle.


Haudanhiljaista, (Grafarþögn
Blue Moon, 2004
Suom. Seija Holopainen
s. 269

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia koostuu neljästäkymmenestä kirjoituksesta, jotka ovat ilmestyneet Anna -lehdessä vuosina 2003-2011.

Tuttuun tapaan Härkösen pienet kirjoitukset saivat minut nauramaan. Näitä lukiessa tulee hyvälle mielelle, vaikka kaikissa kirjoituksissa aihekkaan ei varsinaisesti olisi iloinen. Kirjoitusten aiheet pyörivät arkisten asioiden ympärillä. Ne kertovat esimerkiksi äitiydestä, elektroniikan hankaluudesta ja ostosten tekemisestä. Aiheet näin lueteltuina eivät kuulosta erityisen hauskoilta tai ihmeellisiltä. Härkönen kuitenkin kirjoittaa niin hauskasti, että lukisin todennäköisesti vaikka kokonaisen kirjan pelkästään yhdestä tälläisesta aiheesta, edes ihmettelemättä miksi siitä on tehty kirja.

Kirjoitukset ovat vain muutaman sivun mittaisia, joten tätä kirjaa ehtii lukemaan, vaikka olisi vain pieni hetki aikaa. Minä itse en tosin voi tätä neuvoa noudattaa, sillä niin koukuttavaa Härkösen tekstit ovat, etten malta yhteen kirjoitukseen tyytyä.

Kirjoitukset olivat tyyliltään samanlaisia, kuin kolmessa Härkösen aiemmin ilmestyneessä kokoelmassa, joten jos on johinkin niistä tutustunut, tietää mitä odottaa tältä kirjalta.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Otava, 2012
s. 203