keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Lumikki Andersson opiskelee ilmaisutaidon lukiossa Tampereella. Hän viihtyy omissa oloissaan ja on vakaasti päättänyt keskittyä vain omaan elämäänsä ja olla sotkeutumatta toisten asioihin. Pian hän kuitenkin törmää koulun pimiössä näkyyn, joka sotkee hänet väkisin mukaan vauhdikkaaseen ja erittäin vaaralliseen sotkuun. Pimiössä kuivuu viidensadan euron seteleitä. Vesi on värjäytynyt verestä. Joku on selvästi pessyt rahat. Kenelle rahat kuuluvat ja kenen vereen ne ovat sotkeutuneet?
Kun Lumikki saa selville rahojen pesijät, hän päätyy auttamaan heitä selvittämään rahojen salaisuuden.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa Lumikki -trilogiasta.
Kirjassa mentiin vauhdilla eteenpäin, eikä pysähdytty pitkiksi ajoiksi miettimään. Kirja olikin luettava nopeasti. Ei sitä voinut jättää pitkäksi aikaa lukemattakaan, kun kokoajan tuntui olevan joku jännittävä kohta kesken.

Lumikki -trilogia on nuorille aikuisille suunnattu dekkarityylinen -sarja. Kirja sopii varmasti hyvin sellaisillekkin lukijoille, jotka eivät aivan perinteisitä dekkareista nauti. Poliisien tai salapoliisien työskentelyä tässä kirjassa ei nimittäin ole. Päähenkilö, joka juttuja päätyy ratkaisemaan on lukioikäinen Lumikki, joka majailee yksin pienessä yksiössään. Lumikki onkin mielenkiintoinen päähahmo monine taitoineen ja salaisuuksineen, jotka eivät vielä tässä osassa paljastuneet. Paljon odotettavaa jätettiin siis muihin osiin.

Paikoin kirja tuntui etenevän turhankin nopeasti, kun on lukenut hidastempoisempia kirjoja, joissa tunnelmoidaan joidenkin kohtausten keskellä pitkiäkin aikoja. Tämä kirja oli kuitenkin iloinen yllätys, sillä en selvittänyt sarjasta mitään etukäteen ja olen luullut aika kauan, että sarja on fantasiakirjallisuutta.


Punainen kuin veri, 2013
Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
s. 265

tiistai 7. marraskuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili


Violetta Lilja on murheissaan. Häntä raastaa nähdä, kuinka hänen oma tyttärensä ei saa pidettyä kiinni mistään elämässään. Ei edes omasta tyttärestään Helmistä. Helmin isällä on yksinhuoltajuus tyttäreen, eikä Violettakaan ole nähnyt viisi vuotiasta lapsenlastaan aikoihin.
Helmi asuu isänsä ja tämän uuden vaimon luona. Hän viettää paljon aikaa uuden "isoäitinsä" luona ja viihtyykin hyvin.
Onnellinen uusioperheen arki muuttuu kuitenkin vauhdilla huonompaan suuntaan ja päättyy, kun Helmi katoaa sumuiseen marraskuiseen Helsinkiin.

Outi Pakkanen on pitkään ollut yksi niistä kirjailijoista, joiden uusia kirjoja odotan aina innolla.
Peili on viimevuonna ilmestynyt Anna Laine -dekkari, jota en enää katso edes kiltisti läpi sormien dekkariksi, sillä minusta se on ihmissuhderomaani, eikä millään perusteella dekkari. Tämä ei järkytä minua, eikä edes harmita, sillä tämä suunta on ollut selvä jo monen aiemman Anna Laine -dekkarin kohdalla. Aiemmin kirjoihin on lopulta upotettu jotakin dekkarimaista, mutta tästä se puuttui minusta täysin.

Ihmissuhderomaanina Peili toimii loistavasti. Pakkanen hallitsee ihmisten ja paikkojen kuvailun. Joulutunnelmaankin päästin mukavasti. Peili etenee nopeasti ja on kevyttä luettavaa. Hahmojen välille luodaan jännitteitä ja Anna Lainekin pääsee mukaan juoneen omine ongelmineen, vaikka ei tällä kertaa yhtä suuressa roolissa, kuin aiemmassa kirjassa.

Odotan jatkossakin Pakkasen uusia kirjoja, mutta minusta olisi aika lopettaa kirjojen markkinointi dekkareina, sillä en usko, että monikaan näiltä kirjoilta odottaa enää mitään perinteistä murhien selvittelyä.


Peili, 2016
Otava
Kannen kuva: Lehtikuva
s. 270

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 2 -Hotelli Tiilenpää


Kesäloma on ohi ja Roi Hopposen on aika palata koulun penkille. Roi yrittää pitää mielessään miksi menee vielä toiseksi vuodeksi Roistoakatemiaan, vaikka lupasi itselleen paljastaa kaikki tietonsa poliiseille. Hän vakuuttaa itselleen, että tarkoitus pyhittää keinot ja mitä enemmän hän saa tietää roistoista, ennen suurta paljastusta, sitä enemmän hyötyä koulun aloittamisesta oli.
Toinen lukuvuosi tuottaa enemmän päänvaivaa, kuin ensimmäinen. Oppilaat saavat kuulla opiskelevansa osan lukuvuodesta kauempana kaupungista, Hotelli Tiilenpäässä, joka on iso kartano piilossa maaseudulla. Roistoaminenkaan ei enää tunnu olevan lasten leikkiä. Harjoitukset kovenevat ja Roi näkee edessään roistojen todellista vaarallista elämää.

Hotelli Tiilenpää on toinen osa Roistoakatemia -sarjasta.
Roi on täällä taas ja hetihän se oli selvitettävä, miten Hopponen selviää seuraavasta vuodesta Roistoakatemiassa.

Oli kiva yllätys, että kirjassa seikkailtiinkin vähän eri maisemissa, kuin ensimmäisessä osassa. Hotelli Tiilenpää oli mahtava ympäristö roistojen opiskeluille ja oleilulle. Takkatulen lämmössä vietetyt peli-illat, kirjasto täynnä roistokirjoja, ja monet huoneet joihin Nuuska koiran on helppo livahtaa tekemään tuhojaan. Unohtamatta tietenkään henkilökuntaa, joiden rohtoihin ei välttämättä ole luottamista. Kaikki tämä ja monet muut pienet asiat luovat kirjaan tunnelman, johon on helppo uppoutua.

Kirjan tutut hahmot kasvavat selvästi niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja tätä kasvua on ilo seurata. Toki kirjassa tutustuttiin myös uusiin hahmoihin, jotka toivottavasti esiintyvät myös seuraavissa osissa.
Pääosin kirjan juoni keskittyy nuorten opintoihin kaikkine mielenkiintoisine ja kekseliäine oppiaineineen, mutta päästään tässä lopulta myös seikkailemaan aseineen kaikkineen.

Roistoakatemia on fantasiakirjasarja, mutta minkäänlaisia yliluonnollisia olentoja ei nähdä. Roistoilla ei ole edes yliluonnollisia kykyjä. Henkilöt ovat siis tavallisia nuoria, jotka opiskelevat vain hieman erikoisempaa alaa, kuvitteellisessa Angedelin kaupungissa ja menneisyydessä.

Lue myös: Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty


Roistoakatemia 2 -Hotelli Tiilenpää, 2017
KVALITI
Kansikuva: Michael Kingdom
s.545

torstai 2. marraskuuta 2017

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame


Pariisin Notre-Damen tarina on varmasti monelle tuttu Disneyn elokuvana, mutta kirja poikkeaa siitä erittäin paljon. Odotinkin tämän kirjan lukemista mielenkiinnolla, sillä Esmeralda on yksi suosikkini Disneyn hahmoista. Tämän kirjan luettuani en hänestä hahmona enää niinkään pidä, sillä hän ei loppujenlopuksi ollut yhtään sellainen, kuin olen aina kuvitellut.

Pariisin Notre-Dame nimensä mukaisesti sijoittuu Notre-Damen katedraaliin ja sen lähiympäristöön, vuonna 1482. Keskeisimpinä hahmoina pyörivät arkkidiagoni Claude Frollo, kyttyräselkäinen, yksisilmäinen Quasimodo, kapteeni Febus, sekä tietysti hurmaava Esmeralda. Toki kirjassa esiintyy myös joukko muita hahmoja, mutta tässä nyt muutama heistä, joiden kautta kirjaan luodaan draamaa ja juonenkäänteitä.

Pariisin Notre-Dame on klassikko, jonka olen jo pidempään aikonut lukea, mutta joka nyt sen luettuani olikin pieni pettymys. En nimittäin voi väittää nauttineeni kaikista hetkistä kirjan parissa. Oli mielenkiintoista lukea alkuperäinen versio tästä ja saada selville minkälaisia hahmot kirjassa olivat. Tarina oli myös surullinen ja ajoittain kaunis. Itse tarinassa ei siis ollut mitään vikaa. Minulla vain tökki kovasti vastaan erittäin pitkäksi venyneet "jaarittelut." Olen lukenut monia kirjoja, joissa ympäristön ja rakennusten esittelyt ovat pitkiä ja monisanaisia ja pidän yleensä sellaisesta kerronnasta, mutta tässä kirjassa sellaisten kohtausten yli lukeminen tuntui välillä vaivalloiselta.
Surumielinen ja synkkä tarina jäi näin muun kerronnan varjoon, eikä mielestäni päässyt yhtään niin hyvin esiin, kuin olisin toivonut.


Pariisin Notre-Dame, (Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
Suom. Huugo Jalkanen
s. 523
Päällys: Björn Landström

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Henkien Labyrintti


Daniel Sempere on jo aikuinen mies, kun eletään 50-luvun loppua. Hän elää rauhallisesti perheensä kanssa työskennellen Sempereiden kirjakaupassa. Rauhallinen perhe-elämä ei kuitenkaan jatku pitkään, sillä Barcelonaan saapuu upea nainen mukanaan synkkiä salaisuuksia ja vaarallinen tehtävä, johon Sempereiden perhe sotkeutuu.
Alicia Gris on saapunut Barcelonaan työtoverinsa kapteeni Vargasin kanssa. He yrittävät selvittää rikkaan ministeri Vallsin katoamista. Tutkimuksien yhteydessä he saavat selville liian arkaluontoisia asioita ja tietävät olevansa suuressa vaarassa. Liian moni tuntuu kantavan kaunaa kieroa Vallsia kohtaan, jopa kiltti Daniel Sempere janoaa kostoa.

Henkien labyrintti on neljäs kirja Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta.
Tätä kirjaa olen odottanut, enkä varmasti ole ainoa. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja sai viimeinkin päätöksen. Salaisuudet ja mysteerit paljastuivat ja aiempien osien tarinat yhdistyivät.

Joskus olisi mukavaa lukea koko sarja uudestaan, sillä en pysty muistamaan läheskään kaikkea aiempien osien tapahtumista. Kirjojen henkilöt palautuivat aika nopeasti mieleen tätä kirjaa lukiessani, mutta ongelmia tuotti muistaa miten kaikki he ovat liittyneet toisiinsa jo aikaisemmin.
Hahmoja onkin aika paljon ja lisää tuli myös tässä kirjassa, joten muistettavaa riittää.

Henkien labyrintti on onnistunut päätös upealle sarjalle. Pidin kirjasta paljon. Tuttu sumuinen ja synkkä Barcelona ja mystinen unohdettujen kirjojen hautausmaa tarjosi jälleen koukuttavan ja kauniin ympäristön kirjan tapahtumille. Uusi tärkeä hahmo Alicia Gris sopikin kuvaan täydellisesti.

Tässä kirjassa oli mukana runsaasti toimintaa, juonittelua ja tietysti rakkauden tuskaa. Pidin myös kirjan lopetuksesta, jossa päästään jo vuoteen 1992. Sempereiden suku jatkuu, eikä unohdettujen kirjojen hautausmaa unohdu.


Henkien labyrintti, (El laberinto de los espíritus, 2016)
Otava, 2017
Suom. Antero Tiittula
s. 956

torstai 12. lokakuuta 2017

J.K. Rowling Harry Potter ja Azkabanin vanki


Harry Potterin kesäloma loppuu kauhistuttaviin uutisiin. Vaarallinen velho Sirius Musta on päässyt pakenemaan tarkkaan vartioidusta Azkabanin vankilasta. Tylypahkaan pitäisi kaikesta huolimatta voida palata turvallisin mielin, sillä vartiointia on parannettu ja jopa Azkabanin hirvittävät vartijat, ankeuttajat ovat kutsuttu paikalle.
Harry ei ole tyytyväinen lukukauden alkuun. Häntä yritetään pitää Koulun turvassa, eikä hän pääse mukaan kaikkiin hauskuuksiin, joihin muut oppilaat saavat osallistua. Ilmassa leijuu nimittäin epäilys, että Sirius Musta on palannut Harry Potterin takia ja haluaa tämän nyt käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on kolmas osa Harry Potter -sarjasta.

Tämä sarja tuntuu muuttuvan kiinnostavammaksi kirja kirjalta. Uusia mielenkiintoisia ja loistavasti suunniteltuja hahmoja tulee sarjaan kokoajan lisää. Samalla vanhat tutut hahmot tulevat entistä paremmin tutuiksi. Odotankin innolla mitä kaikkea uusista ja vanhoista hahmoista kerrotaankaan sarjan edetessä. Suosikkinani pysyy edelleen Hagrid.

Azkabanin vanki on kahteen ensimmäiseen osaan nähden huomattavasti vakavampi kirja, välillä jopa surullinen. Menneisyydestä ja ihan nykypäivästäkin löytyi surullisia tarinoita ja kovin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Harry, Ron ja Hermione ovat onneksi hahmoja jotka pitävät pään kylmänä ja yrittävät parantaa tilannetta.

Olen jo täysin koukussa näihin Potter kirjoihin ja aion jatkaa sarjan lukemista pikkuhiljaa. Seuraava osa odottaakin jo hyllyssä. Näihin kirjoihin on luotu niin monipuolinen maailma, ettei näitä voi millään lukemattakaan jättää.



Harry Potter ja Azkabanin vanki, (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000
Suom. Jaana Kapari
s. 456

lauantai 7. lokakuuta 2017

Laurent Gaude: Montepuccion aurinko


Kuumana elokuun päivänä vuonna 1875 Luciano Mascalzone palaa kotikyläänsä Montepuccioon. Luciano on katkera vietettyään vankilassa viimeiset viisitoista vuotta. Määrätietoisena hän kulkee pienen kylän läpi aasinsa selässä ainoana tarkoituksenaan kohdata nainen, jota hän on niin monesti ajatellut vuosien aikana. Filomena Biscotti on nainen, jonka hän aikoo ottaa omakseen ennen kuolemaansa, jonka hän tietää saapuvan pian. Tästä kohtaamisesta syntyy Scortan suvun ensimmäinen jäsen, Rocco. Rocco jatkaa sukuaan ja Scortat ovat pian pienessä kylässä pelättyjä, mutta myös kyläläisten hyljeksimiä.

Pieni Montepuccion kylä tuntuu pysyvän täysin samanlaisena, pysähtyneenä, vaikka uudet sukupolvet syntyvät, elävät ja kuolevat pois. Oliivit kypsyvät paahtavassa auringossa ja tupakka myy hyvin. Scortat kamppailevat lähtemisen halun kanssa. Halu poistua jonnekkin aivan muualle on kova, mutta siitä huolimatta kylä pitää heitä otteessaan.

Montepuccion aurinko on kaunis kuvaus perheestä, joka pitää yhtä tilanteessa, kuin tilanteessa. Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu. Yksinkertainen, mutta kaunis kieli teki kirjasta helppolukuisen ja aidon. Italia oli läsnä kokoajan, vaikka pääasiassa kirjassa kerrottiin kokoajan Scortan suvusta.

Kyläläisten hyljeksintä näkyi taustalla. Kyläläisten esittely jätettiin hyvin pieneen rooliin kirjassa. Tämä teki heistä lukijalle kasvottomia ja etäisiä. Se sopi tähän kirjaan, sillä sellaisia he Scortan sukua kohtaan olivat.


Montepuccion aurinko, (Le soleil des Scorta, 2004)
Bazar, 2006
Ensimmäinen painos ilmestyi nimellä Kirottu suku
Suom. Anna-Maija Viitanen
s. 267

lauantai 30. syyskuuta 2017

Ilkka Auer: Anastasia



Kristianilla on kesäloma ja hän lähtee viettämään sitä isovanhempiensa luokse pieneen Friggesbyn kylään, joka on entinen Neuvostoliiton sotilastukikohta-alue. Kylässä odottavat häntä malttamattomana hänen ystävänsä Matias ja Elsa, joilla onkin paljon jännittävää kerrottavaa.
Kylässä on tapahtunut paljon kummallisia asioita, jotka saavat nuorten ajatukset laukkaamaan villisti. Kuolemat, katoamiset ja kylähullujen entistä hullumpi käytös täyttävät kesäpäivät, niin hurjilla ja kammottavilla hetkillä, ettei nuorten tarvitse vilkaistakaan Kristianin mukaan pakkaamia kauhuelokuvia.
Nuorten on yritettävä selvittää kylää piinaavat kauheudet ennen kuin on liian myöhäistä.

Anastasia on nuorten kauhukirja, mutta sopii loistavasti myös vanhemmille kauhusta pitäville lukijoille.
Kirja etenee vauhdilla ja kauhua riittää. Karmivat kylän asukkaat, ränsistyneet hylätyt talot, pimeät metsät ja vuosikausia piilossa pysyneet salaisuudet täyttävät kirjan ja pitävät mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

Tunnustan, että tätä kirjaa lukiessani oli pakko välillä vilkaista olan yli, ettei siellä selän takana vaan ole mörköjä. :D En muista ennen tätä kirjaa lukeneeni kovinkaan montaa oikeasti pelottavaa kirjaa, mutta tätä lukiessa selkäpiitä hiukan karmi. Uskon, että tätä kirjaa voisi jaksaa lukea moni sellainenkin nuori, joka ei muuten hirveästi lue. Suosittelisin myös nuorille pojille, jos vaan kauhu kiinnostaa.

Kirjassa oli rento tyyli, joka ilmeni erityisesti dialogeissa. Nuorten keskustelut olivatkin uskottavia, ja sujuvia. Ne kuljettivat kirjaa hyvin eteenpäin ja niitä oli ilo lukea, koska ne sopivat tyyliltään kirjaan erittäin hyvin.


Anastasia, 2017
Haamu Kustannus
Kannen kuvat: Broci
S. 245
Arvostelukappale

maanantai 25. syyskuuta 2017

Tuulia Matilainen: Hullu koira


Lena saa täysin tavallisen toimeksiannon. Hänen on määrä matkustaa Viroon, pieneen majataloon taluttamaan liiketoimea häiritsevä aave pois. Lena on taluttaja. Hän pystyy keskustelemaan ja auttamaan vainajia, jotka eivät jostain syystä ole poistunut ihmisten keskuudesta kuoltuaan. Lena on kokenut monenlaista raskaassa työssään ja kokemusta on ehtinyt kertyä, mutta Virossa hän tekee kaikkien taluttajien pelkäämän virheen.

Hullu koira on kaunis ja haikea tarina surumielisine aaveineen. Se on rakkaustarina, jollaista ei odota, mutta johon uppoutuu täysin. Pidän Matilaisen tekstistä erittäin paljon. Se kuvailee todentuntuisesti ympäristöä ja johdattaa lukijan aaveiden muistojen kautta aikaan, jolloin Viro miehittettiin.

Tarina etenee nopeasti, mutta kirjan tyyli on silti rauhallinen. Hirvittäviä kauhukohtauksia ei myöskään tarvitse pelätä, sillä aaveista huolimatta, kirja ei ole mielestäni lainkaan pelottava. Aaveet ovat hyväntahtoisia ja minäkertojana toimivan Lenan tapa kertoa heistä on rauhoittava.

Jokin aika sitten luin Matilaisen kirjan Kunnes kuulen niiden tulevan ja vaikutuin hänen lorumaisesta ja upeasta tyylistään. Hullu koira on hänen esikoiskirjansa, eikä tästä voi olla pitämättä. Suosittelen lämpimästi.


Lue myös: Kunnes kuulen niiden tulevan

Hullu koira, 2015
Haamu
Kannen kuvat: Iva Rebova
s. 139
Arvostelukappale

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Cecilia Samartin: Señor Peregrino



Jamilet syntyy Meksikossa selässään valtava syntymämerkki. Hänen kotikylänsä on pieni, eikä ihmiset ymmärrä mikä nuoren naisen selässä oleva merkki on. He uskovat sen olevan jotain pahaa ja pian Jamilet on syrjitty ja yksinäinen. Kun Jamiletin äiti kuolee, ei hänellä ole enää syytä jäädä Meksikoon muiden arvostelevien katseiden alle. Hän päättää lähteä Yhdysvaltoihin, vaikka se on laitonta.
Yhdyvaltoihin päästyään Jamilet muuttaa tätinsä luokse ja saa pian työpaikan. Työpaikka on läheisessä mielisairaalassa, jossa hänellä on hoidettavanaan ainoastaan yksi potilas. Señor Peregrino on espanjalainen mies, joka ei tunnu tulevan toimeen kenenkään kanssa. Jamilet kuitenkin ystävystyy vanhan herran kanssa ja kuulee tämän uskomattoman tarinan.

Señor Peregrino on ensimmäinen osa Peregrino -trilogiasta.
Señor Peregrinossa kerrotaan kahta tarinaa vuorotellen. Näistä on vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempi. Jamiletin tarina on ehkä jännittävämpi, mutta myös Peregrinon tarina on mukaansatempaava. Tarinat kulkevat hyvin yhdessä ja sopivan pituisina pätkinä. Molemmat tuntuvat olevan yhtä tärkeässä roolissa kirjassa.

Kirjassa oli paljon ennalta-arvattavia tapahtumia, mutta silti mukana oli riittävästi jännitettävää ja odotettavaa. Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti oli suuressa roolissa kirjassa, joten Meksikon ja Yhdysvaltojen lisäksi myös Espanjaan Samartin vie lukijan. Tämä sopii minulle paremmin, kuin hyvin. Espanjasta on aina mielenkiintoista lukea.

Kauneus, niin sisäinen, kuin ulkoinenkin on kirjan yksi suurista aiheista. Tämä ei kuulosta suurelta aiheelta. Yllättävän paljon kirjassa kuitenkin oli tapahtumia, jotka johdattivat aiheen jotenkin kauneuteen tai johtuivat kauneudesta.


Señor Peregrino, (Tarnished Beauty, 2008)
Bazar
Suom. Tiina Sjelvgren
s. 383

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Harry Potterin kamala kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy viimein ja on aika palata Tylypahkan velhokouluun. Potterin paluu kouluun ei kuitenkaan suju ongelmitta. Omituinen kotitonttu ilmestyy Potterin luo ja vaatii tätä jäämään pois koulusta, mihin Potter ei suostuisi mistään hinnasta.
Kun Potter ystävineen on lähdössä kouluun, ei hän jostain syystä pääse kouluun vievän junan kyytiin. Hän jää ihmeissään ystävänsä Ron Wesleyn kanssa asemalle, kun muut matkaavat kohti koulua.
Ronilla on idea, jonka avulla pojat pääsevät lopulta kouluun. Koulun ilmapiiri on muuttunut viime lukukaudesta ja pelottavia asioita alkaa tapahtua.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -sarjan toinen osa.
Harry Potterin velhomaailmaan oli yllättävän mukava palata. En lue kovin paljoa fantasiaa, mutta Rowling on luonut upean maailman loistavien hahmojen ympärille.

Kirja oli täynnä mielikuvituksellisia ja jännittäviä hahmoja, paikkoja ja tapahtumia, joiden pariin haluan palata taas pian. Salaisuuksien kammiossa oli paljon hauskoja kohtauksia, vaikka juoni muuten olikin jännittävä. Tylsää hetkeä ei Potterin parissa tullut, vaan juoni liukuu vauhdikkaasti eteenpäin. Jännitys jakautuikin tässä kirjassa mukavasti koko kirjalle, eikä niin loppupainoitteisesti, kuin Viisasten kivessä.

Salaisuuksien kammio ottaa kantaa minusta paljon enemmän, kuin viisasten kivi. Velhojen syntyperää ja taloudellista tilannetta pohditaan rankasti. Rikkaus ja köyhyys, sekä puoliverisyys ja puhdasverisyys ovat isossa roolissa. Potter ystävineen selviää kaikesta kiusaamisesta ja vertailusta kuitenkin ystävyyden avulla. Harryn, Ronin ja Hermionen ystävyys onkin vahvistunut nopeasti ja kolmikko on loistava toisiaan täydentävine luonteenpiirteineen.


Harry Potter ja salaisuuksien kammio, (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999
Suom. Jaana Kapari
s. 365

torstai 7. syyskuuta 2017

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan


Meidän tuntemaa maailmaa ei enää ole. Maailma on tuhoutunut, mutta vanhan maailman raunioista on syntynyt uusi. Ihmiset eivät tiedä menneestä paljoakaan. Tieto entisestä todellisuudesta on kuollut entisten sukupolvien mukana.
Hanka-Marikki on uuden maailman mahtava parantaja ja näkijä. Vuosia hän odottaa nuorta naista saapuvaksi. Hän on naisen näyssään nähnyt ja tietää tämän saapuvan. Viimein nainen saapuu sekoittamaan Hanka-Marikin ja tämän pojan rauhaisaa elämää.

Kunnes kuulen niiden tulevan on upeasti kirjoitettu pieni kirja. Kaksi täysin erilaista tyyliä vuorottelevat kirjan kerronnassa. Uudelleen syntyneen maailman puhetyyli on kaunista luettavaa. Hieman Kalevalakin siitä tuli mieleeni.

Tätä kirjaa lukiessa ei heti uskoisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Tuntuu enemmän siltä, kuin ihmiset olisivat palanneet kauas menneisyyteen. Ihmiset ovat ja elävät luonnon lähellä ja kunnioittavatkin luontoa ja kaikkea mitä se tarjoaa.  Kunnes kuulen niiden tulevan on suosittelun arvoinen kirja. Uusi maailma ja pienet palat menneestä maailmasta yhdistyivät loistavaksi kokonaisuudeksi. Tuhoutunut maailma oli pienessä roolissa kirjassa, mutta riittävästi paljastettiin kuitenkin. Kirjan sivuilta löytyy myös tarinaan sopivia mystisiä kuvia.

Luonto, loihtiminen, rohdot ja uskomukset oli kaikki kuvailtu upealla tavalla. Matilainen on luonut kirjaan lorumaisen tyylin, joka sopii kirjaan erinomaisesti. Vaikka yleensä en tänne laitakaan katkelmia kirjasta, teen nyt poikkeuksen, sillä kirjan kirjoitustyyli tarvitsee pienen esittelyn.

"Aamulla oli naapurituvan akka lapsen yksinään huutamasta löytänyt, nälässään kärsimässä. Mistään eivät emoaan löytäneet, ja niin viimein tulivat minulta apuja hakemaan, kun eivät yöhön halunneet imeväisen emon jäävän, yökylmään kohmettuvan, metsänlumoukseen jähmettyvän."

Tästä lähtien onkin seurattava Matilaisen tuotantoa. Aiemmin häneltä on ilmestynyt kirja nimeltä Hullu koira. Kuulostaa mielenkiintoiselta sekin.


Kunnes kuulen niiden tulevan, 2017
Hexen Press
S.128
Kansikuva: Richard Moult (In The Heart Of The Wood)
Arvostelukappale

maanantai 28. elokuuta 2017

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot


Keskiajan Barcelonassa syntyy poikalapsi. Lapsi on jo pienenä aikuisen miehen näköinen ja vanhetessaan hänen kasvot pysyvät ennallaan. Hän joutuu näkemään Barcelonan koko historian kaikkine kauheuksineen ja veren vuodatuksineen, sillä hän on kuolematon. Hän janoaa verta ruuakseen ja joutuu pakenemaan usein.
Kun nykypäivän Barcelonassa löydetään kuollut mies täysin verettömänä, herää paljon kysymyksiä.

Kuinka ihanalta tämä kirja näytti ja kuulostikaan, kun sen ostin ja aloin lähes heti lukemaan. Salaperäinen kansi, Barcelona ja historia ovat varsin lupaavia asioita kirjassa, mutta tässä kokonaisuudessa ne eivät valitettavasti toimineet.

Kirja ei tarjonnut yllätyksellisiä juonenkäänteitä. Salaperäinen kirjan hahmo Toinen, jonka oli tarkoitus ilmeisesti pysyä salassa kirjan loppuun asti, oli erityisen helppo päätellä jo alkuvaiheessa. Naisista puhuttaessa raiskaus oli avainsana. On tietenkin ajatuksia herättävää lukea ihmisten huonoista oloista keskiajalla ja sen jälkeen, mutta liika on liikaa. Varsinkin, kun kaikki nämä tapaukset tuntuvat niin kovin irrallisilta. Osa tapahtumista ei tuntunut kuuluvan kirjaan millään tavalla, enkä ymmärrä miksi ne sinne oli jätetty.

Barcelona oli suurimmassa roolissa kirjan sivuilla, mutta kaupungin kadut esiteltiin liian tietokirjamaisesti, eikä kuvaus sulautunut tarinaan osana sitä. Tähän kirjaan oli erittäin vaikea uppoutua ja ensimmäinen ja viimeinen mielenkiintoinen tapahtuma kirjassa oli Antoni Gaudin esittely ja Sagrada Familiasta puhuminen. Hahmojen joukosta löytyi sentään ihan mielenkiintoinen hahmo Marta, mutta loppujen lopuksi hän jäi aika pieneen rooliin kirjassa.


Ajattoman kaupungin varjot, (La ciudad sin tiempo, 2007)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 415

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Jari Tervo: Jarrusukka


Koulun joulujuhlan järjestäminen voi olla vaikeaa. Varsinkin, kun seimikuvaelman näyttelijät kärsivät flunssasta ja oikean vauvan hankkiminen näyttelijäksi on mutkikasta. Seimikuvaelmaa yrittää saada kokoon historian dosentti, joka on saanut historianopettajan sijaisuuden.

Jarrusukka on kirjan ja ruusun päivän kirja vuodelta 2013.
Kirja on tietenkin lyhyt ja nopealukuinen, niin kuin näillä kirjoilla on ollut tapana, mutta asiaa tähän mahtui silti aika paljon. Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen historian dosentti ja kahden lapsen isä yrittää saada Jeesuksen näytelmäänsä, mutta lapsia ei ilmeisesti voikkaan hankkia ihan niin yksinkertaisesti. Huumori kirjaan haetaankin päähenkilön ymmärtämättömyydestä maailman menoa kohtaan.

Kirja oli hauska ja hyvin kirjoitettu. Tunnelmaa latisti se, etten pitänyt päähenkilöstä. Mies oli ärsyttävä ja oikealta maailmalta tietokirjoihin sulkeutunut jäärä. Myös muutamat kirjan "vakavammat" aiheet kummastuttivat olemassaolollaan, sillä ne tuntuivat turhilta, kun ne jäiväi kuitenkin niin pieneen rooliin kirjassa.

Nämä kirjan ja ruusun päivän kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja Tervon kirja sopii joukkoon oikein hyvin.


Jarrusukka, 2013
Kirjakauppaliitto
s. 118

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Nuori Eliana asuu Seittien talossa töitä tehden. Seittien talo sijaitsee saarella, jota tulvat koettelevat ahkerasti ja jonka asukkaita valvotaan tarkasti. Eliana löytää pihalta pahoin loukkaantuneen verisen tytön, joka ei pysty puhumaan.
Seittien talon päällikkö, Kutoja antaa tytön jäädä töihin taloon ja Eliana yrittää selvittää tytön salaisuutta. Eliana on hämillään ja hieman peloissaan, sillä tytön käteen on tatuoitu Elianan nimi. Elianan ei auta, kuin toivoa ettei tornissa vartioiva Neuvosto kiinnitä asiaan liikaa huomiota. Elianalla on nimittäin tarpeeksi omiakin salaisuuksia saarella jossa uniennäkeminen on sairaus ja luku- ja kirjoitustaito sallittua vain Terävien talossa. Kommunikointi tyttöjen välillä on lähes mahdotonta, mutta siitä huolimatta saaren salaisuudet alkavat purkautua pikkuhiljaa.

Emmi Itäranta vie lukijan alusta alkaen jännittävien tapahtumien keskelle. Kirjan ympäristö ja maailma on kuitenkin normaalista niin paljon poikkeava, että lukijalle herää heti kysymyksiä. Itäranta ei jää selittelemään luomaansa maailmaa, vaan jatkaa tarinaa eteenpäin. Kirjan edetessä tarina ja sen ympäristö selkeytyy ja salaperäisen saaren salaisuudet paljastuvat.

Kudottujen kujien kaupunki on synkkä ja surullinen, mutta silti kaunis. Kauniin kirjasta tekee Itärannan kirjoitustyyli, joka tässä kirjassa on yhtä upeaa, kuin Itärannan esikoisessa Teemestarin kirjassa. Mieleenpainuvinta kirjassa oli ympäristö ja juoni. Hahmot olivat hyviä, mutta ei kirjan parasta antia. Tämä kirja näyttää taas, että aina ei tarvita tiiliskiven kokoista kirjaa, jotta siihen mahtuu kokonainen uudenlainen maailma.

Odotukseni olivat korkealla tätä kirjaa kohtaan, enkä joutunut pettymään. Kiehtova fantasiaromaani täynnä jännitystä ja hurjia juonenkäänteitä piti hyvin otteessaan.


Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
s. 335

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin


Rachel ja Ben eivät ole nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen. Kun he sitten kohtaavat, kaikki palautuu uudestaan mieleen. Vanha tiivis ystävyys, hauskat hetket yhdessä ja yhteiset koulumuistot. Rachel on eronnut miehestään, mutta hänen harmikseen Ben on naimisissa ja onnellinen täydellisen naisen kanssa.
Rachel joutuu vaikeiden kysymyksien äärelle. Pystyykö Ben ja Rachel olemaan edelleen ystäviä monien vuosien ja kokemuksien jälkeen? Ovatko he muuttuneet liikaa? Ja kaikkein suurimpana kysymyksenä, pystyykö olemaan toiselle ystävä, jos tunteet ovat suurempia?

Sinuun minä jäin ei ole ihan ensimmäinen lukemani hömppäkirja, jonka aiheena on entisten koulurakastavaisten uudelleen kohtaaminen aikuisina. McFarlanella on kuitenkin mukavan kevyt ja hauska tapa kirjoittaa, joten jo aika kuluneesta ja ennalta-arvattavasta aiheesta saatiin vielä jotakin uutta sanottavaa.

Aika perinteistä hömppää tämä kirja oli. Löytyi rakkaustarina, rakkauden eteen tulevat ongelmat, ongelmista johtuvat sydänsurut, kahelit ystävät omine ongelmineen ja varmuus siitä, että loppu olisi onnellinen ainakin suurimmalle osalle hahmoista.

Sinuun minä jäin on kepeä hyvänmielen kirja, ei siis puida suuren suuria ongelmia, eikä edes kirjan sivutarinat ole erityisen raskaita, vaikka hahmoilla ongelmansa ovatkin.
McFarlanella on taito kirjoittaa toimivaa viihdettä, ainakin tämän kirjan perusteella, joten varmasti uskallan tarttua muihinkin hänen kirjoihinsa, kun tällaisen viihteen nälkä iskee.


Sinuun minä jäin, (You Had Me At Hello, 2012)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Hanna Arvonen
s. 412
Arvostelukappale

perjantai 4. elokuuta 2017

Michael Zadoorian: Viimeinen loma


Ella ja John on vanha pariskunta. Yhteiselämää on takana jo yli kuusikymmentä vuotta. John sairastaa alzheimeriä, eikä enää pysty muistamaan, kuin muutamia asioita hyvinä päivinään. Ella taas sairastaa syöpää ja tietää ajan olevan loppumassa. Ella päättää, että pariskunnan on aika lähteä vielä viimeiselle yhteiselle lomalle, vaikka lapset kieltävät ja lääkärit kauhistelevat. Heidän on karattava pienellä asuntoautollaan, jotta lapset eivät voi estää heitä tekemästä retkeään.
Ella ja John ajavat Detroitista kohti määränpäätään Disneylandia Route 66:a pitkin. He muistelevat menneitä, niin paljon kun John voi ja yrittävät viettää mahtavan viimeisen loman ilman sääntöjä.

Viimeinen loma on nopealukuinen kirja, mutta ei aiheeltaan kevyt. Minusta pariskunnan matka oli surullinen. Se oli kaukana mukavasta ja hauskasta roadtripistä. Minua jopa ärsytti Ellan käytös. Miksi ihmeessä huonokuntoisen naisen pitää raahata täysin muistisairas mies ajamaan valtavan pitkä matka. Ella, kun ei omassa lääketokkurassaan aina pysty huolehtimaan miehestään.

Pidin kirjan ideasta kuitenkin siksi, että myös vanhoilla ja sairailla ihmisillä pitäisi olla oikeus itse valita viimeisinä vuosinaan mitä tekee ja missä. Ellan kohdalla ymmärrän hyvin halun lähteä viimeiselle lomalle, kun pää toimii ja haluaa nähdä vielä kaikkea kaunista. Johnin raahaaminen stressaavalle matkalle vaan häiritsi.

Vaikka kirja oli mielestäni surullinen, oli varsinkin loppu kaunis. Oli myös mahtavaa, että pariskunnan matkaa ei oltu kirjoitettu liian helpoksi. Matka oli vaikea ja raskas ja kaikki tunteet tulevat loistavasti esiin Zadoorianin kuvailemana.



Viimeinen loma, (The Leisure Seeker, 2009)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Virpi Kuusela
s. 288
Arvostelukappale

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Sujata Massey: Rei Shimura ja ikebana-mestari


Japanilais-amerikkalainen Rei Shimura joutuu Norie-tätinsä painostamana aloittamaan Ikebana-kurssin. Oman yrityksen pyörittäminen ja mutkikkaat suhdekuviot verottavat Rein voimia, mutta ikebana-kurssille on mentävä. Rei saa pian huomata, että kukkien maailmassa on paljon kiistanalaisia asioita.
Pian Rei joutuu keskelle murhatutkimusta, kun ilkeä, mutta kunnioitettu ikebana-kurssin opettaja murhataan koululla. Rei ei voi olla pohtimatta tapahtunutta ja löytääkin itsensä  selvittämästä Ikebana-koulun salaisuuksia. Salaisuuksia tuntuukin olevan jokaisella. Oppilaat, opettajat ja muu koulun henkilökunta piilottelevat selvästi kaikki omia salaisuuksiaan. Rein on vain löydettävä henkilö, joka salaa jotakin hirveää.

Rei Shimura ja ikebana -mestari on Rei Shimura -sarjan kolmas osa.
Kauniiden kukka-asetelmien taakse kätkeytyvät salaisuudet ja kauheudet on ajatuksia herättävää luettavaa. Massey esitteli lukijalle taas uusia puolia Japanista ja sen kulttuurista, josta varmasti riittääkin uutta kerrottavaa sarjan jokaiseen osaan.

Rei Shimura ja ikebana-mestari on nopeaa ja vauhdikasta luettavaa. Kukkien asettelun lisäksi suuressa roolissa oli tietysti jälleen antiikki, josta onkin mielenkiintoista lukea. Antiikki toivottavasti pysyykin Rein intohimona koko sarjan ajan.

Rein suhdekuviot ei ehkä edelleenkään ollut kovin yllätyksellisiä, mutta tätä aihetta ei vatvota kuitenkaan liiaksi. Myöskään itse murha ei ole ollut itselleni se mielenkiintoisin juttu näissä kirjoissa, enkä edes ehdi miettiä murhaajaa kaiken Japanin kulttuurin keskellä. Ikebana mestari on helppo ja mielenkiintoinen kirja Japanin kulttuurista.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus ja Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus.


Rei Shimura ja ikebana mestari, (The Flower Master, 1999)
Gummerus, 2002
Suom. Titta Leppämäki
s. 386
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lisa Strømme: Mansikkatyttö


On vuosi 1893. Norjan rannikolla sijaitsevan Åsgårdstrandin asukkaat odottavat päääkaupungista saapuvia taiteilijoita ja varakkaita lomailijoita. Kun kesävieraat saapuvat, siirtyy osa paikallisista asukkaista mökkeihin jättäen asuntonsa kesävieraiden asuttaviksi.
Johanne on paikallinen tyttö, joka haluaisi kerätä marjoja ja viettää päivänsä luonnossa, mutta hänen äitinsä päättää, että tytön on aika mennä töihin. Johanne pääsee palvelemaan varakasta Ihlenien perhettä. Kyläläisten pahoista puheista ja kielloista huolimatta Johanne ja perheen tytär Tullik tutustuvat paremmin taiteilija Edvard Munchiin. Pian Johanne huomaakin olevansa keskellä salaisuuksia ja joutuu punomaan salajuonia itsekin.

Mansikkatyttö on kuvitteellinen tarina Edvard Munchin nuoruuden rakkaudesta. Jo ensisilmäys takakannen tekstiin lupaili minulle mahtavaa luettavaa, josta tulisin nauttimaan suuresti. Mansikkatyttö on yksi parhaista kirjoista joita olen lukenut.
Kirjassa on upea rannikkokylän tunnelma, mieleenpainuvat hahmot, taidetta ja kaiken muun hyvän lisäksi se sijoittuu 1800-luvulle. Mansikkatyttö on kirja unelmista ja voi, kuinka haluaisinkaan, että kaikkien kirjan hahmojen unelmat toteutuisivat.
Kirja on yksi niistä, jotka jäävät mieleeni pyörimään lukemisen jälkeen ja jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti, vaikka lukisi jo seuraavaa kirjaa.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä mentävä tutkimaan Munchin maalauksia netistä ja lukemaan kaikkea mielenkiintoista taiteilijan elämästä. Tälläiset kirjat, jotka saavat minut tutkimaan ja miettimään vaikka mitä, ovat mahtavia!

Kirjan viimeisen luvun olisi ehkä voinut jopa jättää pois kirjasta. Joku voi kaivata tälläistä kaiken tiivistävää lopetusta, mutta minä olisin mielelläni lopettanut kirjan siihen 1893 -vuoteen tietämättä, mitä hahmoille loppujenlopuksi tapahtui. Ei tuo lopetus kuitenkaan suuremmin haittaa, ei se minulle ainakaan päällimäiseksi ajatuksiin jäänyt.


Mansikkatyttö, (The Strawberry Girl, 2016)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Meri Ala-Tauriala
s. 336
Arvostelukappale

torstai 20. heinäkuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


Angus ja Sarah Moorcroft tekevät valtavan päätöksen surun keskellä. He muuttaisivat tyttärensä Kirstien kanssa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. On kulunut vuosi onnettomuudesta, jossa perhe menetti toisen tyttärensä, Kirstien identtisen kaksosen Lydian. Nyt heistä tuntuu siltä, että on parempi aloittaa uusi elämä kaukana kaikesta.
Elämä menee kuitenkin uudelleen raiteiltaan, kun Kirstie alkaa puhumaan äidilleen omituisia asioita. Hän väittää olevansa kuollut sisarensa Lydia. Puheet alkavat kuulostaa todelta, kun Sarah huomaa muitakin kummallisia asioita. Voiko hän sittenkään olla varma, että Lydia kuoli, eikä Kirstie?

Jääkaksoset on kirja jonka olen jo sen ilmestymisestä asti halunnut lukea. Nyt viimeinkin ostin kirjan ja pääsin sitä lukemaan, eikä odotus ollut turhaa. Skotlannin myrskyinen ja yksinäinen majakkasaari on mahtava ympäristö Tremaynen punomalle hyytävälle juonelle. Itse juoni on kekseliäs, eikä lopun karmivaa ratkaisua helposti pääse arvaamaan oikein.

Tätä kirjaa ei kovin pitkäksi aikaa malttanut laskea kädestä, sillä halu tietää mitä tapahtui oikeasti kasvoi sivu sivulta suuremmaksi. Tremayne onnistuu sekoittamaan lukijan moneen otteeseen, siitä mikä on totta ja mikä ei. Yksi itselläni eniten ajatuksia herättävistä asioista kirjassa oli Kirstie-Lydia, jonka seuraaminen oli sekä mielenkiintoista, että surullista. Oli kauhea ajatella, kuinka sekaisin tyttö oli omasta identiteetistään ja miten kaikki tapahtunut vaikutti tyttöön.

Jääkaksoset on kirja jossa luonnon kuvaus on kaunista ja onnistunutta. Ihmissuhteet monimutkaisia ja salaisuuksia täynnä. Verta ja väkivaltaa ei oikeastaan ole lainkaan, mutta jännitystä tämä ei latista. Kirjan lopetus oli hyvin keksitty, mutta aika nopeasti ohi. Kansikin on kaikenlisäksi upea, joten ei tästä kirjasta paljon parannettavaa keksi, ellei sitten ala miettimään Sarahia, jonka käytös ei ihan joka tilanteessa ollut uskottavaa.


Jääkaksoset, (The Ice Twins, 2015)
Otava
Suom. Oona Nyström
s. 349

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Johanna Valkama: Itämeren Auri


Auri asuu Suolammen kylässä parantaja Tieran opissa ja haluaa Hämeen parantajaksi itsekin. Hän ahertaa oppiakseen parantamisen taidon ja saakin pian ensimmäisen oikean potilaansa, kun metsästä löytyy haavoittunut mies. Auri ei ymmärrä muukalaisen puhetta, mutta pitää tätä komeana. Aurin sisällä herää tunteita miestä kohtaan, mutta hän ei halua antaa periksi. Hämeen parantaja ei voi alkaa vaimoksi. Pian Suolammella kaikki tietävät muukalaisen tulleen kaukaa merten takaa ja Auri joutuu tutustumaan tahtomattaan mieheen paremmin.

Itämeren Auri sijoittuu rautakauden Pohjolaan ja aloittaa Metsän ja meren suku -sarjan.
Kirja on sekoitus seikkailua ja romantiikkaa. Mahdottomalta vaikuttava rakkaustarina metsissä viihtyvän parantajan ja merillä taistelevan viikingin välillä on mukavaa vaihtelua perinteisille rakkaustarinoille.

Parasta kirjassa kuitenkin oli historia ja luonto. Luin suurella mielenkiinnolla upeita luontokuvauksia, joita onneksi riitti kirjassa. Mytologia, uskomukset, kasvit ja niiden käyttö lääkinnässä, sekä arkipäivän historia oli kaikki uskottavasti kirjaan mahdutettu. Auri lauloi parantavat laulut ja loitsut, vei uhrilahjoja jumalille ja tunsi lääkekasvit. Kaikki tämä sai minut uppoutumaan kirjaan ja nauttimaan hyvin kulkevasta kerronnasta. Hyvin ja uskottavasti kirjoitettuja historiallisia romaaneja on aina ilo lukea ja tässä on yksi sellainen kirja.


Itämeren Auri, 2016
Otava
s. 443
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee


Anders Knutas on sairaslomalla masennuksensa takia. Komisario Karin Jacobsson saa tehtäväkseen johtaa suurta rikostutkimusta Knutaksen sairasloman aikana. Kolmevuotias tyttö on kadonnut keskellä päivää, eikä kenelläkään tunnu olevan kunnollisia johtolankoja tapauksesta. Pian toinenkin lapsi katoaa, eikä saarelaiset uskalla enää jättää lapsiaan hetkeksikään. Poliiseilla on kiire tapauksen kanssa. Kadonneella Vilmalla on epilepsia ja ilman lääkkeitään tytölle voi käydä huonosti.

Joka yksin kulkee on yhdestoista osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Luulin edellistä osaa lukiessani, että viimein kauan sarjassa pyöritelty tapaus, jota Knutas on selvitellyt olisi loppuun käsitelty, mutta luulin väärin. Pyörittely jatkui edelleen ja ilmeisesti jatkuu myös seuraavassa osassa. Mielestäni tämän vanhan tapauksen voisi jo unohtaa, sillä minusta tuntuu siltä, että suurin osa kirjasta menee jo vanhan kertaamiseen ja lukisin paljon mieluummin uusista asioista.

Tällä kertaa Johan Berg ja hänen Emma vaimonsa, eivät olleet kirjaan päässeet juuri ollenkaan. Tutuksi tulivat täysin uudet hahmot David ja Heidi, joista kerrottiin aika paljon. Pariskunta toikin mukavaa vaihtelua kirjaan.

Joka yksin kulkee sijoittui tuttuun tapaan Gotlantiin. Nyt pyörittiin paljon kirkon ympäristössä ja puhuttiin muutenkin jonkin verran uskonnosta.
Jungstedtin kirjoitustyyli sopii kesään kaikessa yksinkertaisuudessaan ja keveydessään. Selkeä teksti, joka kuvailee silti kauniisti ympäristöä on mukavaa luettavaa, eikä sarjaa halua kesken jättää, vaikka mukana pyöriikin liian pitkään vatvottu tapaus.


Joka yksin kulkee, (Du går inte ensam, 2013)
Otava, 2015
Suom. Emmi Jäkkö
s. 265

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Marian Keyes: Peiton alla -Tarinoita kirjailijaelämästä


Peiton alla on kokoelma Marian Keyesin kolumneja. Suurimman osan kirjan kolumneista Keyes on kirjoittanut lehtiin vuosina 1997-2001, mutta kirjasta löytyy myös ennen julkaisemattomia tekstejä.

Olen lukenut Keyesiltä vasta muutaman romaanin ja pitänyt niistä kovasti, koska ne eivät ole olleet liian tyhjänpäiväisiä, vaikka chick lit -tyylisiä ovatkin. Osittain Peiton alla kirja jatkoi samalla linjalla, kuin romaanitkin. Tekstejä löytyi nimittäin myös  vakavammista aiheista, kuten alkoholismi. Keyes kirjoittaa omasta elämästään, vaikkakin pilke silmäkulmassa.

Ihan kaikki kirjan tarinat eivät jaksaneet naurattaa ja parhaiten viihdyinkin niiden kolumnien parissa, jotka kertoivat Keyesin kirjailijaelämästä. Kengät, feng shui ja botox eivät olleet nyt aiheita, jotka olisivat napanneet tässä muodossa. Osa kolumneista tuntui vähän turhilta kirjaan, mutta omalla tavallaan ne olivat hauskoja ja viihdyttäviä.

Oli hauska lukea Keyesin omasta elämästä, mutta erityisen mieleenpainuva kirja ei ole kyseessä. Itse suosittelen ennemmin Keyesin muita kirjoja luettavaksi.


Peiton alla, (Under the Duvet, 2001)
Tammi, 2012
Suom. Liisa Laaksonen
s. 254

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha


Melkein geisha kertoo Minna Eväsojan omista kokemuksistaan ja mietteistään Japanista, jossa hän on asunut ja opiskellut. Eväsoja opiskeli teetaidetta Urasenken teekoulussa. Kirja koostuu 45 luvusta, jotka käsittelevät kukin lyhyesti yhden aiheen. Aiheita ovat esimerkiksi vuodenajat, luonto, saken juonti ja sairaalat.

Melko tarkasti rajatuista luvuista huolimatta kirja on saatu tehtyä yhtenäiseksi ja Eväsojan tarina etenee kokoajan kaikkien Japanista kertovien aiheiden mukana. Näin kirjasta ei synny tietokirjamaista vaikutusta, vaan siitä välittyy suomalaisen naisen näkemys Japanista. Kaikki aiheet joita Eväsoja kuvailee ovat kiinnostavia ja luinkin suurella mielenkiinnolla lukuja eteenpäin, nauttien tietysti erityisesti teetä ja teekoulua sivuavista luvuista.

Kirjan takakansi lupailee kirjalta väistämätöntä kaukokaipuuta Japaniin, jota minulle ei syntynyt! Eväsoja kirjoittaa Japanista niin elävästi, ettei minua houkuta jäätyä lämpövilttien alla talvisessa jääkylmässä talossa, eikä paahtua päivien kuumudessa. Ihmisten paljous kuulostaa myös hurjalta Eväsojan kirjoittamana, enkä oppisi ikinä tarpeeksi soveliaita käytöstapoja japanilaiseen kulttuuriin.
Onneksi mukavasti omalla kotisohvalla voi matkustaa kirjan mukana Japanin ruuhkaisiin juniin ja nähdä upeat kirsikkapuut kukkimassa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita erilaiset kulttuurit kiinnostaa tai niille joilla on aikomus matkustaa Japaniin.


Melkein geisha, 2016
Gummerus
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 239

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tauno Yliruusi: Rikosetsivien vapaapäivä


Rikoskomisario Manki saa idean. Hän käskee kahdeksan osastonsa etsivää sunnuntaiksi erääseen huvilaan kertausharjoituksiin. Harjoitusten tarkoitus on kerrata oikeita ja toimivia menettelytapoja yhdessä, sillä osastolla on viime aikoina jäänyt moni tapaus selvittämättä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Yksi etsivistä löydetään kuolleena ja pian talon täyttää kauhu. Etsivät yrittävät selvittää tapausta, mutta kauheudet eivät ole vielä loppuneet.

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa ja päätin pitkästä aikaa itsekin tarttua yhteen. Jostain syystä en ole lukenut tänä vuonna dekkareita normaaliin tapaan, mutta lukulistallani on kyllä monia odottamassa. Rikosetsivien vapaapäivä oli hyvä valinta. Kirja oli hieman Christie tyylinen kirja, jossa tavallinen poliisityö ei vie tilaa kirjan sivuilta.

Rikosetsivien vapaapäivä etenee vauhdilla. Kertojana toimii Marttila, joka on yksi huvilalle käsketyistä etsivistä. Hahmoja oli aika monta ja osa esiteltiin hyvin pinnallisesti. Muutamia luonteenpiirteitä kerrottiin, mutta siihen se lähes kaikkien kohdalla jäi. Tämän takia henkilöt vaikuttivat melko sekavilta, eikä syyllistä osannut miettiä etukäteen. Manki ja Marttila esiteltiin paremmin.

Heti alkuun kirjaan viritellään jännityksen tuntua pohtimalla talon entisen asukkaan omituista katoamista. Sen jälkeen ilmenikin tasaiseen tahtiin murhia ja mysteerejä, jotka pitivät lukijan hyvin otteessaan. Kirjan lopetus oli mielestäni mahtava ja pidin kirjasta muutenkin. Minut Yliruusi ainakin sai yllättymään.


Rikosetsivien vapaapäivä, 1963
Gummerus
s. 167
Kansi: Juhani Jusula

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sophie Kinsella: Minishoppaaja


Becky ja Luke Brandonin tytär Minnie on jo kaksi vuotias ja kovaa vauhtia kasvamassa äitinsä jalanjäljissä intohimoiseksi shoppailijaksi. Luke on huolissaan tyttärensä huonosta käytöksestä ja haluaisi hankkia apua. Becky ei ole ajatuksesta yhtä innoissaan ja yrittää todistaa Lukelle, kuinka hyvin heidän tyttärensä osaakaan käyttäytyä.
Kaiken muun ohella Becky päättää järjestää Lukelle maailman upeimmat juhlat, mutta mahdollisimman pienellä budjetilla, sillä englannissa on talauskriisi ja kaikkien pitäisi säästää, myös Brandoneiden Luken määräyksestä. Pian Becky saa huomata upeiden juhlien järjestämisen olevan vaikeaa. Varsinkin kun juhlien olisi tarkoitus olla yllätysjuhlat.

Minishoppaaja on Himoshoppaaja -sarjan kuudes osa.
Tuttuun tapaan Becky kärvisteli monien ongelmien parissa, mutta yritti selvitä niistä mitä hulvattomimmilla ideoilla. Minishoppaaja oli hyvä ja hauska kirja, eikä tuntunut liian samanlaiselta edeltäjiinsä verrattuna, koska Minnie toi kirjaan ihan oman tarinansa. Myös Beckyn sisko oli vauhdissa omien ajatustensa kanssa. Jess onkin mahtava hahmo, joka piristää näin pitkälle edennyttä sarjaa. Olen iloinen, että alkukankeudesta huolimatta päätin jatkaa himoshoppaaja -sarjan lukemista, sillä kyllä näiden hahmojen parissa hyvin viihtyy. Hieman alkaa pelottaa mahtaako innostus taas lopahtaa seuraavan kirjan aikana, kun Becky ilmeisesti lähtee taas ulkomaille ja pelkään, että tarina alkaa toistaa itseään, mutta se selviää vain lukemalla.

Uskottavasta Minishoppaajan juoni oli kaukana, mutta kevyenä ja viihdyttävänä lukemisena kirja toimii paremmin, kuin hyvin.

Lue myös: Himoshoppaajan salaiset unelmatHimoshoppaaja vierailla maillaHimoshoppaajan ratkaiseva askelHimoshoppaajan sisko ja Himoshoppaajan vauva.


Minishoppaaja, (Mini Shopaholic, 2010)
WSOY, 2011
Suom. Kaisa Kattelus
s. 541
Päällyksen kuva: Lucy Truman

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Sari Luhtanen: Kaikkea kaunista


Anna omistaa upean kauneushoitola Nereidin. Hän elää unelma elämäänsä muhkeiden pyyheliinojen, kauniiden värien ja hempeiden tuoksujen täyttämän kauneushoitolan johdossa. Kaiken täydentää Nereidin ehdokkuus vuoden hoitolaksi. Hohdokas elämä alkaa kuitenkin säröillä ja jopa poikaystävä Akin sopivuus alkaa epäilyttää. Isä unohtelee asioita ja työntekijän kanssa on ongelmia. Kun asiat sitten alkavat menemään mönkään ryminällä, ei Annan auta, kuin kestää kaikki merkkikorkokengät kopisten ja tehdä suuria päätöksiä.

Kaipasin kevyttä lukemista ja päädyin kirpparilta löytämääni Kaikkea kaunista kirjaan. Kevyt tämä Chick lit kirja tosiaan oli, mutta harmikseni myös ikävän ennalta arvattava.
Alku vaikutti lupaavalta. Kerrottiin itsenäisen oloisesta Annasta, joka teki töitä unelmiensa eteen, mutta sitten esiin tuli pinnallisuus ja täydellisyysden tavoittelu kaikessa. Ihan sama rakastaako miestä, kunhan lahjat ovat kalliita ja kauniita tyyliin. Onneksi tämä vaihe ei kestänyt ihan loppuun saakkaa, vaan Annan hahmo palasi enemmän epätäydelliseen itseensä.

Tapahtumia kirjassa oli paljon. Vähempikin olisi mielestäni riittänyt, sillä ihan kaikkien ongelmien kasaaminen yhden hahmon harteille alle kolmensadan sivun mittaisessa kirjassa ei tunnu kovinkaan uskottavalta.

Kaikkea kaunista ei yllä suosikkeihini hömppäkirjojen joukossa, mutta tarjosi mukavan kevyen lukuhetken niin kuin toivoinkin. Annan hohdokkaaseen elämään oli mukava uppoutua, sillä Luhtanen osaa kuvailla elävästi elämää, tuoksuja ja kaikkea kaunista.


Kaikkea kaunista
Tammi, 2012
Kansi: Eevaliina Rusanen
s. 288

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aira Elisa: Lumilentäjä



Erik ja Robi työskentelevät rakennustyömaalla ja yrittävät tulla toimeen pienillä palkoillaan. Erik suostuttelee Robin osallistumaan kanssaan uuteen nettipeliin. Pian miesten elämä muuttuu totaalisesti, kun nettipelin numerot osuvat kohdilleen ja kumpaisenkin tilille siirtyy mukavat 150 miljoonaa. Miehet alkaa toteuttaa unelmiaan vauhdilla ja rahaa palaa. Erik päättää muuttaa Halifaksiin ja Robi jäädä Helsinkiin. Kumpikin tahoillaan onnistuvat sotkemaan itsensä monenlaisiin ongelmiin ja maailma tuntuu yllättävän pieneltä, kun tuttuihin ihmisiin törmää mitä yllättävimmissä tilanteissa. Miehet yrittävät pitää ystävyyttään yllä loppuun asti, vaikka se tuntuukin välillä hyvinkin vaikealta.

Lumilentäjä ei jätä kylmäksi, jos kaipaa ihmissuhdekiemuroita, sillä tässä kirjassa piirit olivat pienet ja ihmiset intohimoisia. Draamaa löytyikin enemmän kuin keskiverto saippuaoopperasta. Hahmoja oli sopivasti ja kaikilla oli oma lusikkansa sopassa. Tuntui jopa, kuin joka luvussa olisi paljastunut uusi hurja salaisuus tai yhteys, johonkin toiseen hahmoon. Kirjassa käsiteltiin paljon rankkoja aiheita, kuten alaikäiseen sekaantumista, huumeita ja sairauksia.

Lumilentäjä sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, keksinnöt, lait ja tavat ovat muuttuneet aika paljon ja näitä ideoita oli sijoiteltu mukavasti pitkin kirjaa. Menneisyyttä ei olla kuitenkaan unohdettu ja Kalle Päätalokin mainittiin usein. (En ole aiemmin erityisemmin miettinyt Päätalojen lukemista, mutta nyt vähän houkuttelee.)

Aira Elisa leikitteli kirjan alusta loppuun erilaisilla puhetyyleillä ja murteilla. Dialogeja oli paljon ja hahmoilla omanlaisensa puhetyylit. Kaikkien hahmojen puhetyylit ei itselleni uponnut. Varsinkin kirjan nuoremmat hahmot, kuten Anette puhuivat jotenkin kummallisesti. Ei vaan kuulostanut minun korvaani aidolta. Savon murre oli hauska lisä kirjaan ja parasta tyyliä dialogeissa Robin asiallisen tyylin lisäksi. Erik taas puhui sekaisin liikaa kaikkea, mikä varsinkin kirjan alussa häiritsi ja paljon. Loppua kohden hänkin kuitenkin tasottui hahmona, eikä poukkoillut enää niin paljon. Aluksi kun tuntui, että Erik olisi hyvin voinut olla ennemminkin sota-ajalta, kuin tulevaisuuden Suomesta. Luulen, että vähempi olisi tällä kertaa ollut parempi näissä puhetyylien sekoittamisissa. Itselläni meni aika paljon keskittyminen kirjan aiheesta vain näihin.


Lumilentäjä, 2016
Kvaliti
Kansikuva: Michael Kingdom
s. 415
Arvostelukappale

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi


Atticus Craftsman saa isältään tehtävän. Hänen on matkustettava Madritiin lakkauttamaan kirjallisuuslehti Librarte. Atticus on varakkaan suvun lapsi ja etsimässä vielä omaa paikkaansa suvun omistamasta kustantamosta. Isä ajattelee tehtävän olevan tarpeeksi vaativa hienosti pärjänneelle pojalleen, mutta kun Atticus tuntuu Espanjan matkallaan kadonneen jälkiä jättämättä, on isä huolissaan ja päättää lähteä hakemaan poikaansa.
Librartea pyörittää viisi naista, jotka eivät aio vastaanottaa ilmoitusta työpaikkojen menettämisestä mukisematta. He keksivätkin ovelan suunnitelman pomonsa päänmenoksi.

Minulla oli odotukset korkealla aloittaessani On ilo juoda teetä kanssasi kirjan, sillä voisiko kirja olla huono jos aiheena toimivat kirjat ja tee? Varmasti voisi, mutta tämä kirja oli loistava. Kirja oli yhdistelmä Englantia ja Espanjaa. Teetä ja leipiä, sekä kaakaota ja churroja.

Kirjan maailmaan oli helppo uppoutua ja juoni eteni vauhdikkaasti. Kirjan hahmot olivat aika kärjistettyjä, mutta minua se ei haitannut. Kaikkien Librarte lehden toimituksen naisten arkeen hypätään vuorotellen ja niiden ohella kuvaillaan myös Atticusin ja konstaapeli Manchegon arkea. Pikaisesti kurkistetaan myös Atticusin vanhempien elämään. Kaikista hahmoista ehtii saada hyvän käsityksen, vaikka kaikki eivät paljon sivutilaa kirjasta saaneetkaan. Tässä taisi tuo hahmojen kärjistäminen auttaa asiaa.

On ilo juoda teetä kanssasi on rakkauden ja intohimon täyteinen kirja, johon on lisätty ripaus jännitystä. Minulle tämä oli hyvänmielen kirja, jossa asioita ei oteta turhan vakavasti ja kaiken voi parantaa hyvällä kirjalla ja kupillisella teetä.


On ilo juoda teetä kanssasi, (La felicidad es un té contigo, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Satu Ekman
s. 304

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi


Harry Potter asuu ankeassa komerossa rappusten alla, tätinsä ja tämän perheen luona. Ankeaan elämään tupsahtaa postilaatikosta muutos Harryn täytettyä 11 -vuotta. Harry saa kirjeen. Kutsu Tylypahkan velhokouluun tulee täytenä yllätyksenä yksinäiselle Harrylle, jolla ei ole aavistustakaan velhotaustastaan tai taikavoimista. Pian Harry kuulee totuuden vanhemmistaan ja taustastaan ja pääsee opiskelemaan Tylypahkaan, jossa kaikki tuntuvat tietävän hänen nimensä.
Uusi koulu on täynnä jännittäviä asioita, mutta Harryn on vaikea pysyä tavallisen opetuksen parissa, kun koulu tuntuu piilottavan sisälleen jännittäviä ja vaarallisia salaisuuksia, joiden selvittäminen Ron Wesleyn ja Hermione Grangerin kanssa on paljon kiinnostavampaa.

Täytyy myöntää, että minulla on ollut Harry Potterin kokoinen aukko kirjasivistyksessä. Olen monta kertaa päättänyt olla lukematta koko sarjaa, mutta sitten kuitenkin aina miettinyt, että jos nyt kuitenkin. En ole oikein innostunut Potter elokuvista ja niiden myötä sarjan aloittaminen kirjoina on tuntunut hankalalta.

Viisasten kiveä lukiessani kävin jo ostamassa kaksi seuraavaa osaa, joten tästä voimme päätellä, että kirja oli lukemisen arvoinen. Rowling herättää velhomaailman henkiin yksinkertaisilla, mutta kauniilla ja kuvailevilla lauseilla. Tarina on täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia ja hahmoja, jotka vaikuttavat tarkkaan harkituilta.
Hagrid nousi hahmoista yhdeksi suosikikseni. Metsänvartijan työ ja pieni mökki metsän laidalla. Voisiko tunnelmallisempaa olla? Tosin Hagrid ryyppää ja pitää kummallisista ja vaarallisista otuksista, joten rauhallista ei hänenkään elämänsä ole.

Varsinainen seikkailu oli tiivistetty aika lyhyesti kirjan loppuun, ja jos uskottavuuden kannalta miettii, niin lopun tapahtumat tuntuivat sujuvan liian helposti kolmelta 11 -vuotiaalta lapselta, mutta se ei haitannut minua ainakaan. Tapahtumia riitti ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Kirjan tunnelma ja seikkailut koukuttivat tälläistakin lukijaa, joka on aika vaativa fantasiakirjallisuuden suhteen.


Harry Potter ja viisasten kivi, (Harry Potter and the Philosopher`s Stone, 1997)
Tammi, 1998
Suom. Jaana Kapari
s. 335

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia


Spoon River antologia on laaja runokokoelma. Yli kaksisataa runoa sisältävä teos kertoo Spoon Riverin kuolleista asukkaista. Haudan takaa vainajat pääsevät ääneen kukin vuorollaan, joko kertomaan oikean syyn kuolemalleen, juoruamaan muista asukkaista tai paljastamaan Spoon riverin salaisuuksia.

Spoon River antologia on klassikko runokirja, jonka aihe kieltämättä on kiinnostava ja erilainen. Eniten pidin runoista, jotka liittyivät toisiinsa. Kuten pariskunnan kummankin osapuolen versiot suhteesta tai tappajan ja tapetun mietteet tapahtumasta. Tälläiset runot jäivät pidemmäksi aikaa hautumaan ja asioista sai paremman käsityksen.

Luin runokokoelman yhteen kyytiin, ilman taukoja muiden kirjojen parissa. Tauot olisi voinut olla kannattavia, sillä näin luettuna loppupuolella runot alkoivat tuntumaan itseään toistavilta, kun osa hahmoista oli moneen kertaan mainittuja ja esimerkiksi pankin asioita puitiin monelta kannalta.

Edgar Lee Masters on onnistunut luomaan runoja, joissa jokainen hahmo on omanlaisensa. Kaikilla tuntuu olevan oma persoonallisuus ja kerrontatyyli. Tämä auttaa pitämään mielenkiinnon yllä loppuun saakka, vaikka osa aiheista toistaa itseään.

Runot olivat helposti ymmärrettäviä, vaikka useammalla lukukerralla niistäkin saisi varmasti enemmän irti ajatuksia ja tarkoituksia, jos enemmän haluaisi pohtia. Minä en kuitenkaan oikein ymmärtänyt kirjan epilogin tarkoitusta. Se ei tuntunut sopivan kirjaan. Kirjan aloittava ensimmäinen runo sen sijaan sopi muiden runojen joukkoon ja oli hyvä aloitus kirjalle.


Spoon River antologia, (Spoon River Anthology, 1915)
Tammi, 1947
Suom. Arvo Turtiainen
s. 304
Päällys: Rauno Ruotsinsalo

maanantai 1. toukokuuta 2017

Timo Sandberg: Kärpäsvaara


Komisario Heittola viettää sairaslomaansa, mutta työintoa riittäisi, eikä kotona makaaminen ole helppoa. Varsinkaan kun Tarukin tuntuu viihtyvän enemmän kollegansa Åbergin, kuin Heittolan seurassa. Taru yrittää hoitaa töissä rikoksien tutkintaa, mutta Heittolaa kaipaillaan töissä kovasti. Nuorisojoukko on ryöstellyt ja pahoinpidellyt vanhuksia, ja kun kuolleena löytyy virkamies, joka on myös ryöstetty, kohdistuu epäilyt samaan jengiin. Heittola pysyy yllättävän hyvin tutkimuksien ulkopuolella, kunnes sattumien kautta päätyy kartalle asioista kertaheitolla.

kärpäsvaara on kahdeksas osa komisario Heittola -sarjasta.
Taas on vierähtänyt aikaa viimeisestä lukemastani Heittola kirjasta. Tärkeimmät hahmot palautuivat kuitenkin nopeasti mieleen, vaikka aiempien kirjojen tapahtumat eivät olisi muistiin jääneet. Aiemmissa osissa esiintyneet hahmot nimittäin muisteltiin nopeasti ja kerrottiin missä tilanteissa heihin oli törmätty, joten mukana juonessa pysyy mainiosti, vaikka kaikkea aiemmin tapahtunutta ei muistaisikaan.

Juonessa oli sopivasti Heittolan ja Tarun yksityiselämää, rikoksia ja niiden selvittelyä. Tasapainoinen kokonaisuus siis. Heittolan käytös taas ei ollut tasapainoista, vaan hyvin ärsyttävää. Eikö mies oppinut mitään aiemmista tapahtumista? Taas hän rynnii päätä pahkaa kohti vaaroja, vailla järjen häivää ja suurin osa kirjan toiminnasta rakentuukin näiden tapausten ympärille.

Kärpäsvaaran suurin teema tuntuu olevan jälleen yhteiskunnallisuudessa. Sandberg ujuttaa romaaniin kritiikkiä monista asioista. Esimerkiksi nuorten ja vanhusten huonot olot, kun leikkauksia tehdään leukkauksien perään. Rikollisten toimintaa myös perustellaan ja syitä etsitään menneisyydestä asti. Tämä on tuttua Sandbergin Heittola -sarjassa, jossa jokainen kirja vie lukijan ajatukset yhteiskuntaan ja sen murheisiin.


Kärpäsvaara, 2013
Karisto
s. 301

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Arna Tuuli: Ystäväpiiri


Auli on tyytymätön elämäänsä ja saa siihen uutta mietittävää tavattuaan uuden ystävän. Ystävän kautta Auli päätyy pohtimaan lähiseudulla julmasti murhattujen naisten kohtaloa ja sotkeutuu asiaan itsekkin. Murhattujen naisten nimet tuntuvat pomppaavan silmille joka suunnalta, eikä läheiset ihmiset vaikuta enää viattomilta. Auli ei ole enää tyytyväinen parisuhteeseensa, mutta ikävien tapahtumien seurauksena hän saa hoitaakseen pienen pojan, joka tuo myös mukavaa eloisuutta elämään.

Ystäväpiiri sijoittuu 90 -luvulle ja kirjan takakannessa sitä suositellaan rikos- ja ihmissuhdetarinoiden ystäville. Itse voisin sulkea kuitenkin pois rikostarinoiden ystävät, sillä enemmän tämä oli ihmisuhteisiin ja ihmisten arkeen ja työhön keskittyvä romaani. Murhat roikkuivat mukana jotenkuten ja ne unohdettiin välillä pitkiksi ajoiksi, kun alettiin kuvailemaan Aulin ja muiden hahmojen elämää.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, kun unohdetaan murhat, jotka eivät niinkään tässä kokonaisuudessa toimineet. Murhaajankin arvasin aika alkuvaiheessa, vaikka Aulin avulla yritettiinkin kehitellä monenlaista hämminkiä lukijan pään menoksi. Auli ja Veijo olivat hahmoista mielenkiintoisimmat, sillä Veijo oli monipuolinen vähän kummallinen mies ja Aulilla mielikuvitus juoksi ja lujaa. Heidän kahden kuvailu olikin parasta antia kirjassa. Tosin Aulin epäluuloisuus oli välillä häiritsevän suuressa roolissa.


Ystäväpiiri, 2012
Kvaliti
Kansi: Hanna Salmi
s. 274

torstai 27. huhtikuuta 2017

Veronica Roth: Outolintu


Beatrice eli Tris elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka eroaa selvästi nykyisestä. Ihmiset on jaettu osastoihin persooniensa mukaan. Osastoja on viisi: Rehdit, sopuisat, uskaliaat, terävät ja vaatimattomat. 16-vuotta täytettyään nuoret saavat itse päättää mihin osastoon haluavat kuulua. Tris on syntynyt vaatimattomiin, mutta ei tunne kuuluvansa ainoastaan tähän osastoon. Nuorille tehtävä taipumustestin tulos on myös huolestuttava, eikä Tris ymmärrä miksi. Hän saa kuulla olevansa divergentti ja että se on hyvin vaarallista. Häntä käsketään ehdottomasti pitämään suunsa kiinni asiasta, sillä se voi koitua hänen kohtalokseen.

Outolintu trilogian aloitusosa esittelee lukijalle tarkasti vaatimattomien ja uskaliaiden osaston, kun taas loput osastot jäävät huomattavasti pienempään osaan. Varsinkin rehdit ja sopuisat oli pintapuolisesti esitelty ja unohdettiin sitten. Tapahtumat sijoittuvat aidattuun Chicagoon, mutta lukija joutuu itse päättelemään mitä aikaisemmin on tapahtunut, miksi asiat ovat niin kuin ovat ja mitä aidan ulkopuolella on. Itse olisin kaivannut enemmän valotusta asiasta.

Kirjan idea oli hyvä ja jännittäväkin, mutta jostain syystä tämä ei nyt innostanut kovin paljoa. Rakkaustarina oli turhan ennalta-arvattava ja isot Trisin elämää mullistavat asiat kuvattiin liian kevyesti, kuten perheeseen liittyvät asiat. Kuitenkin pieni houkutus lukea jatko-osat syntyi, kun jäin miettimään mitä maailmassa oli tapahtunut ennen kyseistä aikaa ja toivoisin asiasta selviävän jotakin jatko-osissa.

Tylsää ei kirjan parissa onneksi ollut, sillä tapahtumia riitti ja Tris joutui monenlaisiin seikkailuihin niin omasta, kuin muidenkin toimesta. Kokoajan oli myös juonessa jokin salaisuus tai arvoitus selviämättä, joiden paljastumista innolla odotti. Jää siis nähtäväksi otanko luettavaksi myöhemmin myös jatko-osat ja selvitän lisää salaisuuksia.


Outolintu, (Divergent, 2011)
Otava, 2014
Suom. Outi Järvinen
s. 363

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Roope Lipasti: Elovena-tyttö


Taloyhtiöön muuttaa ulkomaalainen Jussuf. Talon asukkaat ottavat uuden asukkaan vastaan kukin tyylillään. Pekka ja Pirjo haluavat Jussufin tuntevan itsensä tervetulleeksi. Pekka päättää auttaa Jussufia sopeutumaan uuteen kotimaahansa ja he päätyvätkin tämän seurauksena yhdessä seikkailuun, joka ei varmasti unohdu helposti. He lähtevät yhdessä etsimään Jussufin kaipaamaa Elovena-tyttöä.

Elovena-tyttö on kirjan ja ruusun päivän kirja, joka jaetaan ilmaiseksi kirjakaupoissa kampanja-aikana, kun ostaa vähintään 15 eurolla kirjoja.

Elovena-tyttö on yhdistelmä vauhdikasta toimintatarinaa, hauskoja "tietoiskuja" Suomesta ja suomalaisista, sekä tyyliin sopivia kuvia, jotka ovat Karoliina Korhosen tekemiä.
Eihän tästä voinut olla tykkäämättä. Lipasti kiteyttää suomalaisuuden hauskasti ja kirjoittaa tarinaa mukavan kotoisasti. Parempaa kirjan ja ruusun päivän kirjaa ei voisi 100-vuotiaalle Suomelle toivoa.

Elovena-tyttö on positiivinen kirja, jossa murheita ja ongelmia riittää, mutta no problem, sanoo Jussuf ja taas mennään kohti uusia seikkailuja. Kirjaa oli hauska lukea, vaikka kirjan suomalaisuudesta kertovat asiat, kuten jonotus ovatkin olleet esillä vähän siellä sun täällä ja nämä kliseet ovatkin varmasti suurimmalle osalle hyvinkin tuttuja. Minua nämä jutut jaksaa huvittaa edelleen, mutta on silti hyvä, että Elovena-tyttö -Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, on kuitenkin paljon muutakin. Vauhdikas tarina nimittäin jäi tästä päällimäiseksi mieleen. Lyhyestä pituudestaan huolimatta, kirjaan on saatu varsin tapahtumarikas juoni.


Elovena-tyttö, 2017
Atena kustannus Oy
Kirjakauppaliitto
Kuvittanut: Karoliina Korhonen
Kannen suunnittelu: Noora Iloranta
s. 150

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Gayle Forman: Jos vielä jään


17 -vuotias Mia rakastaa musiikkia. Rakkaus musiikkiin yhdistää hänet Adamiin, josta tulee hänen poikaystävänsä. Erilaiset unelmat alkavat kuitenkin viedä pariskuntaa erilleen, kun Mia pyrkii Juilliardin kouluun toiselle puolelle maata ja Adam alkaa menestyä oman musiikkinsa parissa.
Eräänä aamuna sattuu kuitenkin onnettomuus, joka sotkee kaikkien suunnitelmat. Mia perheineen joutuu auto-onnettomuuteen ja hän herää onnettomuuspaikalta olematta enää omassa ruumiissaan. Hän katselee kaikkea ulkopuolelta kenenkään näkemättä häntä ja seuraa mukana, kun häntä kiidätetään sairaalaan. Mialle selviää, että hän joutuu tekemään valtavan päätöksen päästäkseen pois nykyisestä tilastaan ja palatakseen sängyssä makaavaan itseensä.

Jos vielä jään on lyhyt ja nopealukuinen kirja, mutta paikoin niin surullinen, että meinaa tippa tulla linssiin lukiessa. Lyhyydestään huolimatta kirjassa ehditään kertoa kaikki oleellinen. Sairaalassa oman pahasti runnoutuneen ruumiinsa vieressä Mia ehtii muistelemaan paljon vanhoja ja uudempia muistoja ja itselleen tärkeitä ihmisiä. Aika monta heistä käy myös itse puhumassa Mialle ja sanomassa omat lohduttavat sanansa toivoen, että Mia kuulisi ne koomastaan huolimatta. yksi parhaista kohdista kirjassa olikin, kun Mian isoisä kävi hänen luonaan yksin puhumassa.

Kirjassa sivuutetaan pintapuolisesti myös muita aiheita, kuten nuoren epävarmuutta tulevaisuudestaan ja sitä onko oikeanlainen sellaisena, kuin on, mutta mielestäni nämä olivat tosiaan niin kevyesti kirjaan mahdutettu, ettei ne tarjonnut paljoa ajateltavaa muun tarinan keskellä.

Kirja oli pakko ahmia lähes yhteen kyytiin, sillä ei Mian kohtaloa voinut pitkäksi aikaa jäättää odottamaan. Ainakin kirja oli koskettava tarina, vaikka muut aiheet vähän kaukaisemmiksi jäikin. Mian erilaista olomuotoa ei kirjassa myöskään liikaa painoteta, joten se vaikuttaa uskottavalta, vaikka onkin yliluonnollista.


Jos vielä jään, (If I Stay, 2009)
WSOY, 2009
Suom. Ulla Selkälä
s. 191

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen


Vastasyntynyt poikavauva kellui kaislaveneessä alas Niiliä, josta Theban kaupungin köyhienlääkärin vaimo hänet löysi ja otti omakseen. Poika sai nimekseen Sinuhe ja varttuessaan myös hänestä tuli lääkäri kasvatti-isänsä jalanjäljissä. Sinuhen elämä ei kuitenkaan muutoin ollut samanlainen, kuin isänsä, vaan hänet oli tarkoitettu kulkemaan, näkemään ja kuulemaan paljon ison maailman asioita. Sinuhe koki kolme hyvin erilaista rakkautta, näki sotia ja kuolemaa ja sai mainetta mahtavana lääkärinä. Hän oli monen suuren miehen uskottu, jonka tähden hän menetti paljon ja joutui kokemaan suuria vaarallisia seikkailuja. Kirja sijoittuu vuosiin 1390-1335 eKr.

Sinuhe egyptiläisestä ei mielestäni suuresta koostaan huolimatta löydy lähestulkoon ollenkaan jaarittelua. Kokoajan paahdetaan eteenpäin kuumassa auringossa ja tapahtumia riittää. Kirja on monipuolinen kuvaus entisaikojen Egyptistä ja aiheita on monta. Suurimpina aiheina mielestäni nousi uskonto, ihmisarvot ja jopa rakkaus.

Uskonnon julmuus tulee mielestäni parhaiten esiin kirjassa, kun uusi Faarao haluaa kaataa kaikkien arvostaman Ammon Jumalan ja tuoda kaikkien sydämiin uuden tasa-arvoisen Jumalan Atonin. Mitä enemmän Faarao vastusti veren vuodatusta ja halusi tehdä hyvää, sitä enemmän hän sai aikaan sotaa, kauheuksia, kuolemaa ja köyhyyttä. Rikkaat pitivät hulluna, ja köyhät eivät arvostaneet, vaan väittivät vääräksi Faaraoksi. Sinuhe yritti pysyä puolueettomana, mutta päätyi Faaraon lääkäriksi ja joutui Atonin tähden kokemaan kauheuksia, joiden jälkeen oli katkerampi, kuin koskaan.

Sinuhe oli monipuolinen henkilö ja hänen mukanaan lukija pääsee tutustumaan Egyptiin hyvin monelta kannalta katsottuna. Sinuhen kolme rakkautta johdattaa lukijan erilaisten naisten mukana naisten maailmaan, eikä näitä kolmea naista voi edes toisiinsa verrata erilaisuutensa tähden.
Sodan kauheudet esitellään Sinuhen ystävän Horemhebin kautta, joka oli Egyptin sotapäälikkö. Samaisen henkilön takia, Sinuhe kiersi myös monta maata, esitellen lukijalle muutakin, kuin Egyptin, kuten Syyrian ja Kreetan,
Ammattinsa takia Sinuhen mukana päästiin myös tutustumaan ylhäisiin ja orjiin ja molenpien äänet kuuluivat kirjassa.

Kirjassa oli siis paljon asiaa ja aiheita, mutta ei yhtään liikaa. Egyptin arkisiin, julmiin, surullisiin sekä jännittäviin seikkailuihin oli helppo uppoutua. En ihmettele hyvää mainetta, jonka kirja on saanut, sillä minusta tämä oli hyvä. Kirjasta voisikin unohtua kertomaan kaikenlaista, mitä siinä tapahtui, mutta maltan mieleni ja loput jokainen saa selvittää itse lukemalla.


Sinuhe egyptiläinen, 1945
WSOY, 1945
Kuvittanut: Björn Landström
s. 788

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty


16-vuotiaalla Roi Hopposella on selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Hänestä tulisi yksi ikivirran poliiseista ja hän selvittäisi rikoksia setänsä jalanjäljissä. Poliisikoulun pääsykokeeseen matkalla hän kuitenkin erehtyy paikasta ja päätyy Roistoakatemiaan. Pääsy poliisikouluun on näin ollen menetetty, mutta ehkäpä Roi voisi valmistautua poliisin työhön itsenäisesti ja jopa saada aikaan jotakin suurta. Hän päättää ottaa vastaan paikan Roistoakatemiasta ja paljastaa poliisille roistojen nimet ja suunnitelmat. Roi huomaa suunnitelman olevan erittäin vaikea, kun hän joutuu valehtelemaan kaikille läheisilleen ja tekemään paljon asioita koulussa, jotka ovat hänen periaatteitaan vastaan.

Caapparin kääty on ensimmäinen osa Roistoakatemia -sarjasta.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Angedelin maahan ja menneeseen aikaan. Kirjan alusta löytyi myös kartta, josta pystyi paikallistamaan tärkeimmät kohteet Ikivirran kaupungista. Pidän kirjoista jotka sijoittuvat menneeseen aikaan, joten nautinkin tämän kirjan lukemisesta. Ihmiset kävivät toreilla, kulkivat hevosilla, taistelivat miekoilla viitat hulmuten ja söivät sen verran erikoisen oloista ruokaa, ettei kateeksi käy.

Roistoakatemia keskittyi pääasiassa kertomaan Roistoakatemiassa vietetyistä päivistä ja tulevien roistojen koulutuksesta. Roi Hopposen ja hänen hulvattomien ystäviensä parissa ei kuitenkaan käynyt aika pitkäksi, vaan tekisi mieli jo lukea jatko-osat saadakseni tietää miten Roin, Marsun, Kaapon, Lulun ja muiden hahmojen käy jatkossa. Ehkäpä joistakin salaperäisistä hahmoistakin selviää myöhemmin lisää. Täytyy vielä mainita erikseen suosikkini kaikista. Ihana Nuuska koira, joka toivottavasti seikkailee jatko-osissakin.

Caapparin käädyssä vallitsi mukavan leikkisä tunnelma. Nuoret tekivät metkuja ja keksivät hulluja ideoita kokoajan. Minusta kirja on mainio aloitus uudelle suomalaiselle nuorten sarjalle. Kaikenlisäksi kirja sopii mielestäni lukemiseksi sekä tytöille, että pojille.


Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty, 2017
KVALITI
Kansikuva: Michael Kingdom
s.565
Arvostelukappale

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua


Karin on noin 50-vuotias historian opettaja. Hän on eronnut pitkän avioliiton jälkeen ja lähes päässyt yli erosta. Edelleen ottaa kuitenkin koville ajatella entistä miestä nuoremman rakastetun kanssa. Eräänä päivänä Karin tapaa sattumalta Laurin, komean insinöörin. Myös Lauri huomaa Karinin, mutta Karin ei usko todeksi, että joku katselisi hänen tapaistaan tavallista keski-ikäistä eronnutta naista. Lauri kuitenkin rohkaisee itsensä ja esittäytyy Karinille. He alkavat tavata toisiaan pitkillä yhteisillä kävelyillä.

Mutta minä rakastan sinua kertoo monenlaisesta rakkaudesta ja erilaisista suhteista. Kirjan päähenkilöt ovat aitoa rakkautta vailla olevia eroneita ihmisiä. Aito rakkaus ei kuitenkaan ole mutkatonta, vaan pariskunta kohtaa paljon haasteita. Tämän rauhallisesti ottavan pariskunnan lisäksi kirjasta löytyy vähän kolmiodraamaa ja nuoremman pariskunnan räiskyvämpää rakkautta. Tietenkään unohtamatta rakkautta ystäviä ja perheenjäseniä kohtaan.

Rakkautta siis riittää, mutta on mukava lukea välillä tälläisia kirjoja, joissa tavallisten ihmisten arki ja rakkaus riittää aiheeksi. Kirja eteni rauhallisesti ja henkilöt olivat mielestäni uskottavia. Varsinkin oma suosikkini Karin oli uskottava ja mahtava hahmo. Ainoastaan Kaari, Laurin firman sihteeri ja varsinainen monitoiminainen oli hieman liian rönsyilevä ollakseen niin uskottava, kuin muut hahmot. Hän ei vaan jotenkin sopinut kirjan rauhalliseen tunnelmaan.

Kirjaa on suositeltu vanhemmille lukijoille, mutta itse uskallan suositella sitä lähes minkä ikäisille vain, sillä itseäni ei kirjassa häirinnyt mikään ja hyvin kuvailtujen henkilöiden parissa viihtyy, jos vain tämän tyylisestä kirjasta pitää. Mutta minä rakastan sinua ei yllä suosikikseni Eppu Nuotion kirjoista, vaikka se hyvä olikin. Kirja ei tule todennäköisesti kuitenkaan jäämään läheskään niin pitkäksi aikaa mieleen, kuin muut Nuotion kirjat, kuten Varkaus -sarja, joka oli loistava ja mieleenpainuva.


Mutta minä rakastan sinua, 2015
Otava
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen
s. 283

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja


Anne saa 13- vuotis syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jota alkaa kirjoittaa omalla tyylillään kirjemuodossa. Päiväkirja onkin hänelle enemmän ystävä, kuin varsinainen päiväkirja. kirjan alussa Anne on tavallinen koululainen, jolla on ystäviä ja ihailijoita, mutta hyvin pian hänen elämä muuttuu valtavasti, kun juutalaisten tavallista elämää rajoitetaan kokoajan enemmän. Kun elämästä vapaana tulee lopulta mahdotonta, on Annen perheineen muutettava "maan alle", eli erään toimistorakennuksen ullakolle. Annen perheen lisäksi ullakolle muuttaa myös muita juutalaisia. He saavat apua elämiseensä muutamalta hyvältä ystävältään, sillä elämä "salaisessa siivessä" on hyvin rajoitettua.

Nuoren tytön päiväkirjasta löytyy Anne Frankin kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä ajalta 12.6.1942-1.8.1944. Suurimman osan tästä ajasta Anne viettää piilossa natseilta "salaisessa siivessä."Toinen maailmansota ja natsien juutalaisvaino onkin kokoajan läsnä kirjan sivuilla, vaikka suurimmaksi osaksi kirja kertoo Annen kasvusta ja ajatuksista omasta itsestään ja muista salaisen siiven asukkaista.

Nuoren tytön päiväkirja on surullinen, vaikka salaisessa siivessä piileskelevä porukka jaksaa myös iloita ja juhlia kurjista oloistaan huolimatta, eikä sotaa ja kauheuksia kuvailla kovin paljoa. En kuitenkaan voi kirjaa lukiessa unohtaa kaikkea sitä pahuutta mitä siinä esiintyneet henkilöt joutuivat kokemaan oikeasti. Anne kirjoittaa porukan arjesta todennäköisesti niin monipuolisesti, kuin sisälle teljettyjen ihmisten tarkkaan suunnitellusta arjesta voi.

Ensimmäinen ajatus kirjan aloittaessani oli kuitenkin se, kuinka hyvin Anne kirjoitti vasta 13-vuotiaana. Anne haaveilikin kirjailijan tai lehtinaisen urasta, joka ei varmastikaan olisi ollut yhtään huonompi idea, jos hän siihen olisi saanut eläessään mahdollisuuden. Tavallaanhan hänen unelmansa kuitenkin toteutui, vaikka itse hän ei sitä näkemään päässytkään.


Nuoren tytön päiväkirja, (Het achterhuis, 1942-1944)
Hollanninkielinen alkuteos ilmestyi 1946
Tammi, 1955
Suom. Eile Pennanen
s. 252

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ella Brandon: Janet ja linnanherra


On vuosi 1342. Janet asuu skotlannissa pienessä mökissä äitinsä kanssa, eikä tiedä isästään mitään. Janet on palavasti rakastunut läheisen linnan herraan John de Caleoneen. Janet saa onnekseen vastakaikua rakkaudelleen ja tapaa salaa rakastaan linnan lähellä puun juurella. John vannottaakin jokaisella kerralla vievänsä Janetin vihille, mutta voisiko niin oikeasti tapahtua?

Janet ja linnanherra herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Se on kuin jonkinlainen prinssi - prinsessa satu, jossa sattuu olemaan erittäin häntäheikki prinssi. Aihe ja kirjoitustyyli ei oikein kulje käsi kädessä. Kirjoitustyyli tuntuu suuntautuvan huomattavasti nuoremmalle lukijalle, kun taas aihe voisi olla hieman vanhemmalle nuorelle. Kirjasta tulee mieleen vanhat prinsessasadut, mutta seksin ja siitä puhumisen määrä pilaa mielestäni kirjalta mahdollisuuden olla pienten tyttöjen ja poikien prinsessa-prinssi satu. Brandonin kirjoitustyyli voisi kuitenkin sopia sellaisiin kirjoihin.

Oman mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti 1300 -luvun Skotlanti, joista Skotlanti ei näkynyt kirjassa paljon mitenkään. Lyhyytensä takia ei tietenkään jääty esittelemään erityisemmin 1300 -luvun elämäntyyliäkään, mutta pieniä arkisia asioita sentään oli juoneen upotettu.

Janet on kirjan päähenkilö, mutta ihmeen vähän oli hänen elämäänsä kirjaan laitettu. Juoni sinkoili sinne tänne tarinoiden milloin kenestäkin. Suurin osa näistä ihmisistä ei tainnut edes varsinaiseen juoneen liittyä. yhdestäkään henkilöstä ei saanut otetta.


Janet ja linnanherra, 2014
Kvaliti
Kansi: Veera Kekäläinen
s. 153