sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Cecilia Samartin: Señor Peregrino



Jamilet syntyy Meksikossa selässään valtava syntymämerkki. Hänen kotikylänsä on pieni, eikä ihmiset ymmärrä mikä nuoren naisen selässä oleva merkki on. He uskovat sen olevan jotain pahaa ja pian Jamilet on syrjitty ja yksinäinen. Kun Jamiletin äiti kuolee, ei hänellä ole enää syytä jäädä Meksikoon muiden arvostelevien katseiden alle. Hän päättää lähteä Yhdysvaltoihin, vaikka se on laitonta.
Yhdyvaltoihin päästyään Jamilet muuttaa tätinsä luokse ja saa pian työpaikan. Työpaikka on läheisessä mielisairaalassa, jossa hänellä on hoidettavanaan ainoastaan yksi potilas. Señor Peregrino on espanjalainen mies, joka ei tunnu tulevan toimeen kenenkään kanssa. Jamilet kuitenkin ystävystyy vanhan herran kanssa ja kuulee tämän uskomattoman tarinan.

Señor Peregrino on ensimmäinen osa Peregrino -trilogiasta.
Señor Peregrinossa kerrotaan kahta tarinaa vuorotellen. Näistä on vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempi. Jamiletin tarina on ehkä jännittävämpi, mutta myös Peregrinon tarina on mukaansatempaava. Tarinat kulkevat hyvin yhdessä ja sopivan pituisina pätkinä. Molemmat tuntuvat olevan yhtä tärkeässä roolissa kirjassa.

Kirjassa oli paljon ennalta-arvattavia tapahtumia, mutta silti mukana oli riittävästi jännitettävää ja odotettavaa. Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti oli suuressa roolissa kirjassa, joten Meksikon ja Yhdysvaltojen lisäksi myös Espanjaan Samartin vie lukijan. Tämä sopii minulle paremmin, kuin hyvin. Espanjasta on aina mielenkiintoista lukea.

Kauneus, niin sisäinen, kuin ulkoinenkin on kirjan yksi suurista aiheista. Tämä ei kuulosta suurelta aiheelta. Yllättävän paljon kirjassa kuitenkin oli tapahtumia, jotka johdattivat aiheen jotenkin kauneuteen tai johtuivat kauneudesta.


Señor Peregrino, (Tarnished Beauty, 2008)
Bazar
Suom. Tiina Sjelvgren
s. 383

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Harry Potterin kamala kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy viimein ja on aika palata Tylypahkan velhokouluun. Potterin paluu kouluun ei kuitenkaan suju ongelmitta. Omituinen kotitonttu ilmestyy Potterin luo ja vaatii tätä jäämään pois koulusta, mihin Potter ei suostuisi mistään hinnasta.
Kun Potter ystävineen on lähdössä kouluun, ei hän jostain syystä pääse kouluun vievän junan kyytiin. Hän jää ihmeissään ystävänsä Ron Wesleyn kanssa asemalle, kun muut matkaavat kohti koulua.
Ronilla on idea, jonka avulla pojat pääsevät lopulta kouluun. Koulun ilmapiiri on muuttunut viime lukukaudesta ja pelottavia asioita alkaa tapahtua.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -sarjan toinen osa.
Harry Potterin velhomaailmaan oli yllättävän mukava palata. En lue kovin paljoa fantasiaa, mutta Rowling on luonut upean maailman loistavien hahmojen ympärille.

Kirja oli täynnä mielikuvituksellisia ja jännittäviä hahmoja, paikkoja ja tapahtumia, joiden pariin haluan palata taas pian. Salaisuuksien kammiossa oli paljon hauskoja kohtauksia, vaikka juoni muuten olikin jännittävä. Tylsää hetkeä ei Potterin parissa tullut, vaan juoni liukuu vauhdikkaasti eteenpäin. Jännitys jakautuikin tässä kirjassa mukavasti koko kirjalle, eikä niin loppupainoitteisesti, kuin Viisasten kivessä.

Salaisuuksien kammio ottaa kantaa minusta paljon enemmän, kuin viisasten kivi. Velhojen syntyperää ja taloudellista tilannetta pohditaan rankasti. Rikkaus ja köyhyys, sekä puoliverisyys ja puhdasverisyys ovat isossa roolissa. Potter ystävineen selviää kaikesta kiusaamisesta ja vertailusta kuitenkin ystävyyden avulla. Harryn, Ronin ja Hermionen ystävyys onkin vahvistunut nopeasti ja kolmikko on loistava toisiaan täydentävine luonteenpiirteineen.


Harry Potter ja salaisuuksien kammio, (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999
Suom. Jaana Kapari
s. 365

torstai 7. syyskuuta 2017

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan


Meidän tuntemaa maailmaa ei enää ole. Maailma on tuhoutunut, mutta vanhan maailman raunioista on syntynyt uusi. Ihmiset eivät tiedä menneestä paljoakaan. Tieto entisestä todellisuudesta on kuollut entisten sukupolvien mukana.
Hanka-Marikki on uuden maailman mahtava parantaja ja näkijä. Vuosia hän odottaa nuorta naista saapuvaksi. Hän on naisen näyssään nähnyt ja tietää tämän saapuvan. Viimein nainen saapuu sekoittamaan Hanka-Marikin ja tämän pojan rauhaisaa elämää.

Kunnes kuulen niiden tulevan on upeasti kirjoitettu pieni kirja. Kaksi täysin erilaista tyyliä vuorottelevat kirjan kerronnassa. Uudelleen syntyneen maailman puhetyyli on kaunista luettavaa. Hieman Kalevalakin siitä tuli mieleeni.

Tätä kirjaa lukiessa ei heti uskoisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Tuntuu enemmän siltä, kuin ihmiset olisivat palanneet kauas menneisyyteen. Ihmiset ovat ja elävät luonnon lähellä ja kunnioittavatkin luontoa ja kaikkea mitä se tarjoaa.  Kunnes kuulen niiden tulevan on suosittelun arvoinen kirja. Uusi maailma ja pienet palat menneestä maailmasta yhdistyivät loistavaksi kokonaisuudeksi. Tuhoutunut maailma oli pienessä roolissa kirjassa, mutta riittävästi paljastettiin kuitenkin. Kirjan sivuilta löytyy myös tarinaan sopivia mystisiä kuvia.

Luonto, loihtiminen, rohdot ja uskomukset oli kaikki kuvailtu upealla tavalla. Matilainen on luonut kirjaan lorumaisen tyylin, joka sopii kirjaan erinomaisesti. Vaikka yleensä en tänne laitakaan katkelmia kirjasta, teen nyt poikkeuksen, sillä kirjan kirjoitustyyli tarvitsee pienen esittelyn.

"Aamulla oli naapurituvan akka lapsen yksinään huutamasta löytänyt, nälässään kärsimässä. Mistään eivät emoaan löytäneet, ja niin viimein tulivat minulta apuja hakemaan, kun eivät yöhön halunneet imeväisen emon jäävän, yökylmään kohmettuvan, metsänlumoukseen jähmettyvän."

Tästä lähtien onkin seurattava Matilaisen tuotantoa. Aiemmin häneltä on ilmestynyt kirja nimeltä Hullu koira. Kuulostaa mielenkiintoiselta sekin.


Kunnes kuulen niiden tulevan, 2017
Hexen Press
S.128
Kansikuva: Richard Moult (In The Heart Of The Wood)
Arvostelukappale

maanantai 28. elokuuta 2017

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot


Keskiajan Barcelonassa syntyy poikalapsi. Lapsi on jo pienenä aikuisen miehen näköinen ja vanhetessaan hänen kasvot pysyvät ennallaan. Hän joutuu näkemään Barcelonan koko historian kaikkine kauheuksineen ja veren vuodatuksineen, sillä hän on kuolematon. Hän janoaa verta ruuakseen ja joutuu pakenemaan usein.
Kun nykypäivän Barcelonassa löydetään kuollut mies täysin verettömänä, herää paljon kysymyksiä.

Kuinka ihanalta tämä kirja näytti ja kuulostikaan, kun sen ostin ja aloin lähes heti lukemaan. Salaperäinen kansi, Barcelona ja historia ovat varsin lupaavia asioita kirjassa, mutta tässä kokonaisuudessa ne eivät valitettavasti toimineet.

Kirja ei tarjonnut yllätyksellisiä juonenkäänteitä. Salaperäinen kirjan hahmo Toinen, jonka oli tarkoitus ilmeisesti pysyä salassa kirjan loppuun asti, oli erityisen helppo päätellä jo alkuvaiheessa. Naisista puhuttaessa raiskaus oli avainsana. On tietenkin ajatuksia herättävää lukea ihmisten huonoista oloista keskiajalla ja sen jälkeen, mutta liika on liikaa. Varsinkin, kun kaikki nämä tapaukset tuntuvat niin kovin irrallisilta. Osa tapahtumista ei tuntunut kuuluvan kirjaan millään tavalla, enkä ymmärrä miksi ne sinne oli jätetty.

Barcelona oli suurimmassa roolissa kirjan sivuilla, mutta kaupungin kadut esiteltiin liian tietokirjamaisesti, eikä kuvaus sulautunut tarinaan osana sitä. Tähän kirjaan oli erittäin vaikea uppoutua ja ensimmäinen ja viimeinen mielenkiintoinen tapahtuma kirjassa oli Antoni Gaudin esittely ja Sagrada Familiasta puhuminen. Hahmojen joukosta löytyi sentään ihan mielenkiintoinen hahmo Marta, mutta loppujen lopuksi hän jäi aika pieneen rooliin kirjassa.


Ajattoman kaupungin varjot, (La ciudad sin tiempo, 2007)
Bazar, 2010
Suom. Satu Ekman
s. 415

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Jari Tervo: Jarrusukka


Koulun joulujuhlan järjestäminen voi olla vaikeaa. Varsinkin, kun seimikuvaelman näyttelijät kärsivät flunssasta ja oikean vauvan hankkiminen näyttelijäksi on mutkikasta. Seimikuvaelmaa yrittää saada kokoon historian dosentti, joka on saanut historianopettajan sijaisuuden.

Jarrusukka on kirjan ja ruusun päivän kirja vuodelta 2013.
Kirja on tietenkin lyhyt ja nopealukuinen, niin kuin näillä kirjoilla on ollut tapana, mutta asiaa tähän mahtui silti aika paljon. Kirjan päähenkilö, keski-ikäinen historian dosentti ja kahden lapsen isä yrittää saada Jeesuksen näytelmäänsä, mutta lapsia ei ilmeisesti voikkaan hankkia ihan niin yksinkertaisesti. Huumori kirjaan haetaankin päähenkilön ymmärtämättömyydestä maailman menoa kohtaan.

Kirja oli hauska ja hyvin kirjoitettu. Tunnelmaa latisti se, etten pitänyt päähenkilöstä. Mies oli ärsyttävä ja oikealta maailmalta tietokirjoihin sulkeutunut jäärä. Myös muutamat kirjan "vakavammat" aiheet kummastuttivat olemassaolollaan, sillä ne tuntuivat turhilta, kun ne jäiväi kuitenkin niin pieneen rooliin kirjassa.

Nämä kirjan ja ruusun päivän kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja Tervon kirja sopii joukkoon oikein hyvin.


Jarrusukka, 2013
Kirjakauppaliitto
s. 118

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Nuori Eliana asuu Seittien talossa töitä tehden. Seittien talo sijaitsee saarella, jota tulvat koettelevat ahkerasti ja jonka asukkaita valvotaan tarkasti. Eliana löytää pihalta pahoin loukkaantuneen verisen tytön, joka ei pysty puhumaan.
Seittien talon päällikkö, Kutoja antaa tytön jäädä töihin taloon ja Eliana yrittää selvittää tytön salaisuutta. Eliana on hämillään ja hieman peloissaan, sillä tytön käteen on tatuoitu Elianan nimi. Elianan ei auta, kuin toivoa ettei tornissa vartioiva Neuvosto kiinnitä asiaan liikaa huomiota. Elianalla on nimittäin tarpeeksi omiakin salaisuuksia saarella jossa uniennäkeminen on sairaus ja luku- ja kirjoitustaito sallittua vain Terävien talossa. Kommunikointi tyttöjen välillä on lähes mahdotonta, mutta siitä huolimatta saaren salaisuudet alkavat purkautua pikkuhiljaa.

Emmi Itäranta vie lukijan alusta alkaen jännittävien tapahtumien keskelle. Kirjan ympäristö ja maailma on kuitenkin normaalista niin paljon poikkeava, että lukijalle herää heti kysymyksiä. Itäranta ei jää selittelemään luomaansa maailmaa, vaan jatkaa tarinaa eteenpäin. Kirjan edetessä tarina ja sen ympäristö selkeytyy ja salaperäisen saaren salaisuudet paljastuvat.

Kudottujen kujien kaupunki on synkkä ja surullinen, mutta silti kaunis. Kauniin kirjasta tekee Itärannan kirjoitustyyli, joka tässä kirjassa on yhtä upeaa, kuin Itärannan esikoisessa Teemestarin kirjassa. Mieleenpainuvinta kirjassa oli ympäristö ja juoni. Hahmot olivat hyviä, mutta ei kirjan parasta antia. Tämä kirja näyttää taas, että aina ei tarvita tiiliskiven kokoista kirjaa, jotta siihen mahtuu kokonainen uudenlainen maailma.

Odotukseni olivat korkealla tätä kirjaa kohtaan, enkä joutunut pettymään. Kiehtova fantasiaromaani täynnä jännitystä ja hurjia juonenkäänteitä piti hyvin otteessaan.


Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
s. 335

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin


Rachel ja Ben eivät ole nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen. Kun he sitten kohtaavat, kaikki palautuu uudestaan mieleen. Vanha tiivis ystävyys, hauskat hetket yhdessä ja yhteiset koulumuistot. Rachel on eronnut miehestään, mutta hänen harmikseen Ben on naimisissa ja onnellinen täydellisen naisen kanssa.
Rachel joutuu vaikeiden kysymyksien äärelle. Pystyykö Ben ja Rachel olemaan edelleen ystäviä monien vuosien ja kokemuksien jälkeen? Ovatko he muuttuneet liikaa? Ja kaikkein suurimpana kysymyksenä, pystyykö olemaan toiselle ystävä, jos tunteet ovat suurempia?

Sinuun minä jäin ei ole ihan ensimmäinen lukemani hömppäkirja, jonka aiheena on entisten koulurakastavaisten uudelleen kohtaaminen aikuisina. McFarlanella on kuitenkin mukavan kevyt ja hauska tapa kirjoittaa, joten jo aika kuluneesta ja ennalta-arvattavasta aiheesta saatiin vielä jotakin uutta sanottavaa.

Aika perinteistä hömppää tämä kirja oli. Löytyi rakkaustarina, rakkauden eteen tulevat ongelmat, ongelmista johtuvat sydänsurut, kahelit ystävät omine ongelmineen ja varmuus siitä, että loppu olisi onnellinen ainakin suurimmalle osalle hahmoista.

Sinuun minä jäin on kepeä hyvänmielen kirja, ei siis puida suuren suuria ongelmia, eikä edes kirjan sivutarinat ole erityisen raskaita, vaikka hahmoilla ongelmansa ovatkin.
McFarlanella on taito kirjoittaa toimivaa viihdettä, ainakin tämän kirjan perusteella, joten varmasti uskallan tarttua muihinkin hänen kirjoihinsa, kun tällaisen viihteen nälkä iskee.


Sinuun minä jäin, (You Had Me At Hello, 2012)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Hanna Arvonen
s. 412
Arvostelukappale

perjantai 4. elokuuta 2017

Michael Zadoorian: Viimeinen loma


Ella ja John on vanha pariskunta. Yhteiselämää on takana jo yli kuusikymmentä vuotta. John sairastaa alzheimeriä, eikä enää pysty muistamaan, kuin muutamia asioita hyvinä päivinään. Ella taas sairastaa syöpää ja tietää ajan olevan loppumassa. Ella päättää, että pariskunnan on aika lähteä vielä viimeiselle yhteiselle lomalle, vaikka lapset kieltävät ja lääkärit kauhistelevat. Heidän on karattava pienellä asuntoautollaan, jotta lapset eivät voi estää heitä tekemästä retkeään.
Ella ja John ajavat Detroitista kohti määränpäätään Disneylandia Route 66:a pitkin. He muistelevat menneitä, niin paljon kun John voi ja yrittävät viettää mahtavan viimeisen loman ilman sääntöjä.

Viimeinen loma on nopealukuinen kirja, mutta ei aiheeltaan kevyt. Minusta pariskunnan matka oli surullinen. Se oli kaukana mukavasta ja hauskasta roadtripistä. Minua jopa ärsytti Ellan käytös. Miksi ihmeessä huonokuntoisen naisen pitää raahata täysin muistisairas mies ajamaan valtavan pitkä matka. Ella, kun ei omassa lääketokkurassaan aina pysty huolehtimaan miehestään.

Pidin kirjan ideasta kuitenkin siksi, että myös vanhoilla ja sairailla ihmisillä pitäisi olla oikeus itse valita viimeisinä vuosinaan mitä tekee ja missä. Ellan kohdalla ymmärrän hyvin halun lähteä viimeiselle lomalle, kun pää toimii ja haluaa nähdä vielä kaikkea kaunista. Johnin raahaaminen stressaavalle matkalle vaan häiritsi.

Vaikka kirja oli mielestäni surullinen, oli varsinkin loppu kaunis. Oli myös mahtavaa, että pariskunnan matkaa ei oltu kirjoitettu liian helpoksi. Matka oli vaikea ja raskas ja kaikki tunteet tulevat loistavasti esiin Zadoorianin kuvailemana.



Viimeinen loma, (The Leisure Seeker, 2009)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Virpi Kuusela
s. 288
Arvostelukappale

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Sujata Massey: Rei Shimura ja ikebana-mestari


Japanilais-amerikkalainen Rei Shimura joutuu Norie-tätinsä painostamana aloittamaan Ikebana-kurssin. Oman yrityksen pyörittäminen ja mutkikkaat suhdekuviot verottavat Rein voimia, mutta ikebana-kurssille on mentävä. Rei saa pian huomata, että kukkien maailmassa on paljon kiistanalaisia asioita.
Pian Rei joutuu keskelle murhatutkimusta, kun ilkeä, mutta kunnioitettu ikebana-kurssin opettaja murhataan koululla. Rei ei voi olla pohtimatta tapahtunutta ja löytääkin itsensä  selvittämästä Ikebana-koulun salaisuuksia. Salaisuuksia tuntuukin olevan jokaisella. Oppilaat, opettajat ja muu koulun henkilökunta piilottelevat selvästi kaikki omia salaisuuksiaan. Rein on vain löydettävä henkilö, joka salaa jotakin hirveää.

Rei Shimura ja ikebana -mestari on Rei Shimura -sarjan kolmas osa.
Kauniiden kukka-asetelmien taakse kätkeytyvät salaisuudet ja kauheudet on ajatuksia herättävää luettavaa. Massey esitteli lukijalle taas uusia puolia Japanista ja sen kulttuurista, josta varmasti riittääkin uutta kerrottavaa sarjan jokaiseen osaan.

Rei Shimura ja ikebana-mestari on nopeaa ja vauhdikasta luettavaa. Kukkien asettelun lisäksi suuressa roolissa oli tietysti jälleen antiikki, josta onkin mielenkiintoista lukea. Antiikki toivottavasti pysyykin Rein intohimona koko sarjan ajan.

Rein suhdekuviot ei ehkä edelleenkään ollut kovin yllätyksellisiä, mutta tätä aihetta ei vatvota kuitenkaan liiaksi. Myöskään itse murha ei ole ollut itselleni se mielenkiintoisin juttu näissä kirjoissa, enkä edes ehdi miettiä murhaajaa kaiken Japanin kulttuurin keskellä. Ikebana mestari on helppo ja mielenkiintoinen kirja Japanin kulttuurista.

Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus ja Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus.


Rei Shimura ja ikebana mestari, (The Flower Master, 1999)
Gummerus, 2002
Suom. Titta Leppämäki
s. 386
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lisa Strømme: Mansikkatyttö


On vuosi 1893. Norjan rannikolla sijaitsevan Åsgårdstrandin asukkaat odottavat päääkaupungista saapuvia taiteilijoita ja varakkaita lomailijoita. Kun kesävieraat saapuvat, siirtyy osa paikallisista asukkaista mökkeihin jättäen asuntonsa kesävieraiden asuttaviksi.
Johanne on paikallinen tyttö, joka haluaisi kerätä marjoja ja viettää päivänsä luonnossa, mutta hänen äitinsä päättää, että tytön on aika mennä töihin. Johanne pääsee palvelemaan varakasta Ihlenien perhettä. Kyläläisten pahoista puheista ja kielloista huolimatta Johanne ja perheen tytär Tullik tutustuvat paremmin taiteilija Edvard Munchiin. Pian Johanne huomaakin olevansa keskellä salaisuuksia ja joutuu punomaan salajuonia itsekin.

Mansikkatyttö on kuvitteellinen tarina Edvard Munchin nuoruuden rakkaudesta. Jo ensisilmäys takakannen tekstiin lupaili minulle mahtavaa luettavaa, josta tulisin nauttimaan suuresti. Mansikkatyttö on yksi parhaista kirjoista joita olen lukenut.
Kirjassa on upea rannikkokylän tunnelma, mieleenpainuvat hahmot, taidetta ja kaiken muun hyvän lisäksi se sijoittuu 1800-luvulle. Mansikkatyttö on kirja unelmista ja voi, kuinka haluaisinkaan, että kaikkien kirjan hahmojen unelmat toteutuisivat.
Kirja on yksi niistä, jotka jäävät mieleeni pyörimään lukemisen jälkeen ja jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti, vaikka lukisi jo seuraavaa kirjaa.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä mentävä tutkimaan Munchin maalauksia netistä ja lukemaan kaikkea mielenkiintoista taiteilijan elämästä. Tälläiset kirjat, jotka saavat minut tutkimaan ja miettimään vaikka mitä, ovat mahtavia!

Kirjan viimeisen luvun olisi ehkä voinut jopa jättää pois kirjasta. Joku voi kaivata tälläistä kaiken tiivistävää lopetusta, mutta minä olisin mielelläni lopettanut kirjan siihen 1893 -vuoteen tietämättä, mitä hahmoille loppujenlopuksi tapahtui. Ei tuo lopetus kuitenkaan suuremmin haittaa, ei se minulle ainakaan päällimäiseksi ajatuksiin jäänyt.


Mansikkatyttö, (The Strawberry Girl, 2016)
HarperCollins Nordic, 2017
Suom. Meri Ala-Tauriala
s. 336
Arvostelukappale

torstai 20. heinäkuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


Angus ja Sarah Moorcroft tekevät valtavan päätöksen surun keskellä. He muuttaisivat tyttärensä Kirstien kanssa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin. On kulunut vuosi onnettomuudesta, jossa perhe menetti toisen tyttärensä, Kirstien identtisen kaksosen Lydian. Nyt heistä tuntuu siltä, että on parempi aloittaa uusi elämä kaukana kaikesta.
Elämä menee kuitenkin uudelleen raiteiltaan, kun Kirstie alkaa puhumaan äidilleen omituisia asioita. Hän väittää olevansa kuollut sisarensa Lydia. Puheet alkavat kuulostaa todelta, kun Sarah huomaa muitakin kummallisia asioita. Voiko hän sittenkään olla varma, että Lydia kuoli, eikä Kirstie?

Jääkaksoset on kirja jonka olen jo sen ilmestymisestä asti halunnut lukea. Nyt viimeinkin ostin kirjan ja pääsin sitä lukemaan, eikä odotus ollut turhaa. Skotlannin myrskyinen ja yksinäinen majakkasaari on mahtava ympäristö Tremaynen punomalle hyytävälle juonelle. Itse juoni on kekseliäs, eikä lopun karmivaa ratkaisua helposti pääse arvaamaan oikein.

Tätä kirjaa ei kovin pitkäksi aikaa malttanut laskea kädestä, sillä halu tietää mitä tapahtui oikeasti kasvoi sivu sivulta suuremmaksi. Tremayne onnistuu sekoittamaan lukijan moneen otteeseen, siitä mikä on totta ja mikä ei. Yksi itselläni eniten ajatuksia herättävistä asioista kirjassa oli Kirstie-Lydia, jonka seuraaminen oli sekä mielenkiintoista, että surullista. Oli kauhea ajatella, kuinka sekaisin tyttö oli omasta identiteetistään ja miten kaikki tapahtunut vaikutti tyttöön.

Jääkaksoset on kirja jossa luonnon kuvaus on kaunista ja onnistunutta. Ihmissuhteet monimutkaisia ja salaisuuksia täynnä. Verta ja väkivaltaa ei oikeastaan ole lainkaan, mutta jännitystä tämä ei latista. Kirjan lopetus oli hyvin keksitty, mutta aika nopeasti ohi. Kansikin on kaikenlisäksi upea, joten ei tästä kirjasta paljon parannettavaa keksi, ellei sitten ala miettimään Sarahia, jonka käytös ei ihan joka tilanteessa ollut uskottavaa.


Jääkaksoset, (The Ice Twins, 2015)
Otava
Suom. Oona Nyström
s. 349

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Johanna Valkama: Itämeren Auri


Auri asuu Suolammen kylässä parantaja Tieran opissa ja haluaa Hämeen parantajaksi itsekin. Hän ahertaa oppiakseen parantamisen taidon ja saakin pian ensimmäisen oikean potilaansa, kun metsästä löytyy haavoittunut mies. Auri ei ymmärrä muukalaisen puhetta, mutta pitää tätä komeana. Aurin sisällä herää tunteita miestä kohtaan, mutta hän ei halua antaa periksi. Hämeen parantaja ei voi alkaa vaimoksi. Pian Suolammella kaikki tietävät muukalaisen tulleen kaukaa merten takaa ja Auri joutuu tutustumaan tahtomattaan mieheen paremmin.

Itämeren Auri sijoittuu rautakauden Pohjolaan ja aloittaa Metsän ja meren suku -sarjan.
Kirja on sekoitus seikkailua ja romantiikkaa. Mahdottomalta vaikuttava rakkaustarina metsissä viihtyvän parantajan ja merillä taistelevan viikingin välillä on mukavaa vaihtelua perinteisille rakkaustarinoille.

Parasta kirjassa kuitenkin oli historia ja luonto. Luin suurella mielenkiinnolla upeita luontokuvauksia, joita onneksi riitti kirjassa. Mytologia, uskomukset, kasvit ja niiden käyttö lääkinnässä, sekä arkipäivän historia oli kaikki uskottavasti kirjaan mahdutettu. Auri lauloi parantavat laulut ja loitsut, vei uhrilahjoja jumalille ja tunsi lääkekasvit. Kaikki tämä sai minut uppoutumaan kirjaan ja nauttimaan hyvin kulkevasta kerronnasta. Hyvin ja uskottavasti kirjoitettuja historiallisia romaaneja on aina ilo lukea ja tässä on yksi sellainen kirja.


Itämeren Auri, 2016
Otava
s. 443
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee


Anders Knutas on sairaslomalla masennuksensa takia. Komisario Karin Jacobsson saa tehtäväkseen johtaa suurta rikostutkimusta Knutaksen sairasloman aikana. Kolmevuotias tyttö on kadonnut keskellä päivää, eikä kenelläkään tunnu olevan kunnollisia johtolankoja tapauksesta. Pian toinenkin lapsi katoaa, eikä saarelaiset uskalla enää jättää lapsiaan hetkeksikään. Poliiseilla on kiire tapauksen kanssa. Kadonneella Vilmalla on epilepsia ja ilman lääkkeitään tytölle voi käydä huonosti.

Joka yksin kulkee on yhdestoista osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Luulin edellistä osaa lukiessani, että viimein kauan sarjassa pyöritelty tapaus, jota Knutas on selvitellyt olisi loppuun käsitelty, mutta luulin väärin. Pyörittely jatkui edelleen ja ilmeisesti jatkuu myös seuraavassa osassa. Mielestäni tämän vanhan tapauksen voisi jo unohtaa, sillä minusta tuntuu siltä, että suurin osa kirjasta menee jo vanhan kertaamiseen ja lukisin paljon mieluummin uusista asioista.

Tällä kertaa Johan Berg ja hänen Emma vaimonsa, eivät olleet kirjaan päässeet juuri ollenkaan. Tutuksi tulivat täysin uudet hahmot David ja Heidi, joista kerrottiin aika paljon. Pariskunta toikin mukavaa vaihtelua kirjaan.

Joka yksin kulkee sijoittui tuttuun tapaan Gotlantiin. Nyt pyörittiin paljon kirkon ympäristössä ja puhuttiin muutenkin jonkin verran uskonnosta.
Jungstedtin kirjoitustyyli sopii kesään kaikessa yksinkertaisuudessaan ja keveydessään. Selkeä teksti, joka kuvailee silti kauniisti ympäristöä on mukavaa luettavaa, eikä sarjaa halua kesken jättää, vaikka mukana pyöriikin liian pitkään vatvottu tapaus.


Joka yksin kulkee, (Du går inte ensam, 2013)
Otava, 2015
Suom. Emmi Jäkkö
s. 265

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Marian Keyes: Peiton alla -Tarinoita kirjailijaelämästä


Peiton alla on kokoelma Marian Keyesin kolumneja. Suurimman osan kirjan kolumneista Keyes on kirjoittanut lehtiin vuosina 1997-2001, mutta kirjasta löytyy myös ennen julkaisemattomia tekstejä.

Olen lukenut Keyesiltä vasta muutaman romaanin ja pitänyt niistä kovasti, koska ne eivät ole olleet liian tyhjänpäiväisiä, vaikka chick lit -tyylisiä ovatkin. Osittain Peiton alla kirja jatkoi samalla linjalla, kuin romaanitkin. Tekstejä löytyi nimittäin myös  vakavammista aiheista, kuten alkoholismi. Keyes kirjoittaa omasta elämästään, vaikkakin pilke silmäkulmassa.

Ihan kaikki kirjan tarinat eivät jaksaneet naurattaa ja parhaiten viihdyinkin niiden kolumnien parissa, jotka kertoivat Keyesin kirjailijaelämästä. Kengät, feng shui ja botox eivät olleet nyt aiheita, jotka olisivat napanneet tässä muodossa. Osa kolumneista tuntui vähän turhilta kirjaan, mutta omalla tavallaan ne olivat hauskoja ja viihdyttäviä.

Oli hauska lukea Keyesin omasta elämästä, mutta erityisen mieleenpainuva kirja ei ole kyseessä. Itse suosittelen ennemmin Keyesin muita kirjoja luettavaksi.


Peiton alla, (Under the Duvet, 2001)
Tammi, 2012
Suom. Liisa Laaksonen
s. 254

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha


Melkein geisha kertoo Minna Eväsojan omista kokemuksistaan ja mietteistään Japanista, jossa hän on asunut ja opiskellut. Eväsoja opiskeli teetaidetta Urasenken teekoulussa. Kirja koostuu 45 luvusta, jotka käsittelevät kukin lyhyesti yhden aiheen. Aiheita ovat esimerkiksi vuodenajat, luonto, saken juonti ja sairaalat.

Melko tarkasti rajatuista luvuista huolimatta kirja on saatu tehtyä yhtenäiseksi ja Eväsojan tarina etenee kokoajan kaikkien Japanista kertovien aiheiden mukana. Näin kirjasta ei synny tietokirjamaista vaikutusta, vaan siitä välittyy suomalaisen naisen näkemys Japanista. Kaikki aiheet joita Eväsoja kuvailee ovat kiinnostavia ja luinkin suurella mielenkiinnolla lukuja eteenpäin, nauttien tietysti erityisesti teetä ja teekoulua sivuavista luvuista.

Kirjan takakansi lupailee kirjalta väistämätöntä kaukokaipuuta Japaniin, jota minulle ei syntynyt! Eväsoja kirjoittaa Japanista niin elävästi, ettei minua houkuta jäätyä lämpövilttien alla talvisessa jääkylmässä talossa, eikä paahtua päivien kuumudessa. Ihmisten paljous kuulostaa myös hurjalta Eväsojan kirjoittamana, enkä oppisi ikinä tarpeeksi soveliaita käytöstapoja japanilaiseen kulttuuriin.
Onneksi mukavasti omalla kotisohvalla voi matkustaa kirjan mukana Japanin ruuhkaisiin juniin ja nähdä upeat kirsikkapuut kukkimassa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita erilaiset kulttuurit kiinnostaa tai niille joilla on aikomus matkustaa Japaniin.


Melkein geisha, 2016
Gummerus
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 239

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tauno Yliruusi: Rikosetsivien vapaapäivä


Rikoskomisario Manki saa idean. Hän käskee kahdeksan osastonsa etsivää sunnuntaiksi erääseen huvilaan kertausharjoituksiin. Harjoitusten tarkoitus on kerrata oikeita ja toimivia menettelytapoja yhdessä, sillä osastolla on viime aikoina jäänyt moni tapaus selvittämättä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Yksi etsivistä löydetään kuolleena ja pian talon täyttää kauhu. Etsivät yrittävät selvittää tapausta, mutta kauheudet eivät ole vielä loppuneet.

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa ja päätin pitkästä aikaa itsekin tarttua yhteen. Jostain syystä en ole lukenut tänä vuonna dekkareita normaaliin tapaan, mutta lukulistallani on kyllä monia odottamassa. Rikosetsivien vapaapäivä oli hyvä valinta. Kirja oli hieman Christie tyylinen kirja, jossa tavallinen poliisityö ei vie tilaa kirjan sivuilta.

Rikosetsivien vapaapäivä etenee vauhdilla. Kertojana toimii Marttila, joka on yksi huvilalle käsketyistä etsivistä. Hahmoja oli aika monta ja osa esiteltiin hyvin pinnallisesti. Muutamia luonteenpiirteitä kerrottiin, mutta siihen se lähes kaikkien kohdalla jäi. Tämän takia henkilöt vaikuttivat melko sekavilta, eikä syyllistä osannut miettiä etukäteen. Manki ja Marttila esiteltiin paremmin.

Heti alkuun kirjaan viritellään jännityksen tuntua pohtimalla talon entisen asukkaan omituista katoamista. Sen jälkeen ilmenikin tasaiseen tahtiin murhia ja mysteerejä, jotka pitivät lukijan hyvin otteessaan. Kirjan lopetus oli mielestäni mahtava ja pidin kirjasta muutenkin. Minut Yliruusi ainakin sai yllättymään.


Rikosetsivien vapaapäivä, 1963
Gummerus
s. 167
Kansi: Juhani Jusula

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sophie Kinsella: Minishoppaaja


Becky ja Luke Brandonin tytär Minnie on jo kaksi vuotias ja kovaa vauhtia kasvamassa äitinsä jalanjäljissä intohimoiseksi shoppailijaksi. Luke on huolissaan tyttärensä huonosta käytöksestä ja haluaisi hankkia apua. Becky ei ole ajatuksesta yhtä innoissaan ja yrittää todistaa Lukelle, kuinka hyvin heidän tyttärensä osaakaan käyttäytyä.
Kaiken muun ohella Becky päättää järjestää Lukelle maailman upeimmat juhlat, mutta mahdollisimman pienellä budjetilla, sillä englannissa on talauskriisi ja kaikkien pitäisi säästää, myös Brandoneiden Luken määräyksestä. Pian Becky saa huomata upeiden juhlien järjestämisen olevan vaikeaa. Varsinkin kun juhlien olisi tarkoitus olla yllätysjuhlat.

Minishoppaaja on Himoshoppaaja -sarjan kuudes osa.
Tuttuun tapaan Becky kärvisteli monien ongelmien parissa, mutta yritti selvitä niistä mitä hulvattomimmilla ideoilla. Minishoppaaja oli hyvä ja hauska kirja, eikä tuntunut liian samanlaiselta edeltäjiinsä verrattuna, koska Minnie toi kirjaan ihan oman tarinansa. Myös Beckyn sisko oli vauhdissa omien ajatustensa kanssa. Jess onkin mahtava hahmo, joka piristää näin pitkälle edennyttä sarjaa. Olen iloinen, että alkukankeudesta huolimatta päätin jatkaa himoshoppaaja -sarjan lukemista, sillä kyllä näiden hahmojen parissa hyvin viihtyy. Hieman alkaa pelottaa mahtaako innostus taas lopahtaa seuraavan kirjan aikana, kun Becky ilmeisesti lähtee taas ulkomaille ja pelkään, että tarina alkaa toistaa itseään, mutta se selviää vain lukemalla.

Uskottavasta Minishoppaajan juoni oli kaukana, mutta kevyenä ja viihdyttävänä lukemisena kirja toimii paremmin, kuin hyvin.

Lue myös: Himoshoppaajan salaiset unelmatHimoshoppaaja vierailla maillaHimoshoppaajan ratkaiseva askelHimoshoppaajan sisko ja Himoshoppaajan vauva.


Minishoppaaja, (Mini Shopaholic, 2010)
WSOY, 2011
Suom. Kaisa Kattelus
s. 541
Päällyksen kuva: Lucy Truman

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Sari Luhtanen: Kaikkea kaunista


Anna omistaa upean kauneushoitola Nereidin. Hän elää unelma elämäänsä muhkeiden pyyheliinojen, kauniiden värien ja hempeiden tuoksujen täyttämän kauneushoitolan johdossa. Kaiken täydentää Nereidin ehdokkuus vuoden hoitolaksi. Hohdokas elämä alkaa kuitenkin säröillä ja jopa poikaystävä Akin sopivuus alkaa epäilyttää. Isä unohtelee asioita ja työntekijän kanssa on ongelmia. Kun asiat sitten alkavat menemään mönkään ryminällä, ei Annan auta, kuin kestää kaikki merkkikorkokengät kopisten ja tehdä suuria päätöksiä.

Kaipasin kevyttä lukemista ja päädyin kirpparilta löytämääni Kaikkea kaunista kirjaan. Kevyt tämä Chick lit kirja tosiaan oli, mutta harmikseni myös ikävän ennalta arvattava.
Alku vaikutti lupaavalta. Kerrottiin itsenäisen oloisesta Annasta, joka teki töitä unelmiensa eteen, mutta sitten esiin tuli pinnallisuus ja täydellisyysden tavoittelu kaikessa. Ihan sama rakastaako miestä, kunhan lahjat ovat kalliita ja kauniita tyyliin. Onneksi tämä vaihe ei kestänyt ihan loppuun saakkaa, vaan Annan hahmo palasi enemmän epätäydelliseen itseensä.

Tapahtumia kirjassa oli paljon. Vähempikin olisi mielestäni riittänyt, sillä ihan kaikkien ongelmien kasaaminen yhden hahmon harteille alle kolmensadan sivun mittaisessa kirjassa ei tunnu kovinkaan uskottavalta.

Kaikkea kaunista ei yllä suosikkeihini hömppäkirjojen joukossa, mutta tarjosi mukavan kevyen lukuhetken niin kuin toivoinkin. Annan hohdokkaaseen elämään oli mukava uppoutua, sillä Luhtanen osaa kuvailla elävästi elämää, tuoksuja ja kaikkea kaunista.


Kaikkea kaunista
Tammi, 2012
Kansi: Eevaliina Rusanen
s. 288

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Aira Elisa: Lumilentäjä



Erik ja Robi työskentelevät rakennustyömaalla ja yrittävät tulla toimeen pienillä palkoillaan. Erik suostuttelee Robin osallistumaan kanssaan uuteen nettipeliin. Pian miesten elämä muuttuu totaalisesti, kun nettipelin numerot osuvat kohdilleen ja kumpaisenkin tilille siirtyy mukavat 150 miljoonaa. Miehet alkaa toteuttaa unelmiaan vauhdilla ja rahaa palaa. Erik päättää muuttaa Halifaksiin ja Robi jäädä Helsinkiin. Kumpikin tahoillaan onnistuvat sotkemaan itsensä monenlaisiin ongelmiin ja maailma tuntuu yllättävän pieneltä, kun tuttuihin ihmisiin törmää mitä yllättävimmissä tilanteissa. Miehet yrittävät pitää ystävyyttään yllä loppuun asti, vaikka se tuntuukin välillä hyvinkin vaikealta.

Lumilentäjä ei jätä kylmäksi, jos kaipaa ihmissuhdekiemuroita, sillä tässä kirjassa piirit olivat pienet ja ihmiset intohimoisia. Draamaa löytyikin enemmän kuin keskiverto saippuaoopperasta. Hahmoja oli sopivasti ja kaikilla oli oma lusikkansa sopassa. Tuntui jopa, kuin joka luvussa olisi paljastunut uusi hurja salaisuus tai yhteys, johonkin toiseen hahmoon. Kirjassa käsiteltiin paljon rankkoja aiheita, kuten alaikäiseen sekaantumista, huumeita ja sairauksia.

Lumilentäjä sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, keksinnöt, lait ja tavat ovat muuttuneet aika paljon ja näitä ideoita oli sijoiteltu mukavasti pitkin kirjaa. Menneisyyttä ei olla kuitenkaan unohdettu ja Kalle Päätalokin mainittiin usein. (En ole aiemmin erityisemmin miettinyt Päätalojen lukemista, mutta nyt vähän houkuttelee.)

Aira Elisa leikitteli kirjan alusta loppuun erilaisilla puhetyyleillä ja murteilla. Dialogeja oli paljon ja hahmoilla omanlaisensa puhetyylit. Kaikkien hahmojen puhetyylit ei itselleni uponnut. Varsinkin kirjan nuoremmat hahmot, kuten Anette puhuivat jotenkin kummallisesti. Ei vaan kuulostanut minun korvaani aidolta. Savon murre oli hauska lisä kirjaan ja parasta tyyliä dialogeissa Robin asiallisen tyylin lisäksi. Erik taas puhui sekaisin liikaa kaikkea, mikä varsinkin kirjan alussa häiritsi ja paljon. Loppua kohden hänkin kuitenkin tasottui hahmona, eikä poukkoillut enää niin paljon. Aluksi kun tuntui, että Erik olisi hyvin voinut olla ennemminkin sota-ajalta, kuin tulevaisuuden Suomesta. Luulen, että vähempi olisi tällä kertaa ollut parempi näissä puhetyylien sekoittamisissa. Itselläni meni aika paljon keskittyminen kirjan aiheesta vain näihin.


Lumilentäjä, 2016
Kvaliti
Kansikuva: Michael Kingdom
s. 415
Arvostelukappale

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi


Atticus Craftsman saa isältään tehtävän. Hänen on matkustettava Madritiin lakkauttamaan kirjallisuuslehti Librarte. Atticus on varakkaan suvun lapsi ja etsimässä vielä omaa paikkaansa suvun omistamasta kustantamosta. Isä ajattelee tehtävän olevan tarpeeksi vaativa hienosti pärjänneelle pojalleen, mutta kun Atticus tuntuu Espanjan matkallaan kadonneen jälkiä jättämättä, on isä huolissaan ja päättää lähteä hakemaan poikaansa.
Librartea pyörittää viisi naista, jotka eivät aio vastaanottaa ilmoitusta työpaikkojen menettämisestä mukisematta. He keksivätkin ovelan suunnitelman pomonsa päänmenoksi.

Minulla oli odotukset korkealla aloittaessani On ilo juoda teetä kanssasi kirjan, sillä voisiko kirja olla huono jos aiheena toimivat kirjat ja tee? Varmasti voisi, mutta tämä kirja oli loistava. Kirja oli yhdistelmä Englantia ja Espanjaa. Teetä ja leipiä, sekä kaakaota ja churroja.

Kirjan maailmaan oli helppo uppoutua ja juoni eteni vauhdikkaasti. Kirjan hahmot olivat aika kärjistettyjä, mutta minua se ei haitannut. Kaikkien Librarte lehden toimituksen naisten arkeen hypätään vuorotellen ja niiden ohella kuvaillaan myös Atticusin ja konstaapeli Manchegon arkea. Pikaisesti kurkistetaan myös Atticusin vanhempien elämään. Kaikista hahmoista ehtii saada hyvän käsityksen, vaikka kaikki eivät paljon sivutilaa kirjasta saaneetkaan. Tässä taisi tuo hahmojen kärjistäminen auttaa asiaa.

On ilo juoda teetä kanssasi on rakkauden ja intohimon täyteinen kirja, johon on lisätty ripaus jännitystä. Minulle tämä oli hyvänmielen kirja, jossa asioita ei oteta turhan vakavasti ja kaiken voi parantaa hyvällä kirjalla ja kupillisella teetä.


On ilo juoda teetä kanssasi, (La felicidad es un té contigo, 2013)
Bazar, 2015
Suom. Satu Ekman
s. 304

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi


Harry Potter asuu ankeassa komerossa rappusten alla, tätinsä ja tämän perheen luona. Ankeaan elämään tupsahtaa postilaatikosta muutos Harryn täytettyä 11 -vuotta. Harry saa kirjeen. Kutsu Tylypahkan velhokouluun tulee täytenä yllätyksenä yksinäiselle Harrylle, jolla ei ole aavistustakaan velhotaustastaan tai taikavoimista. Pian Harry kuulee totuuden vanhemmistaan ja taustastaan ja pääsee opiskelemaan Tylypahkaan, jossa kaikki tuntuvat tietävän hänen nimensä.
Uusi koulu on täynnä jännittäviä asioita, mutta Harryn on vaikea pysyä tavallisen opetuksen parissa, kun koulu tuntuu piilottavan sisälleen jännittäviä ja vaarallisia salaisuuksia, joiden selvittäminen Ron Wesleyn ja Hermione Grangerin kanssa on paljon kiinnostavampaa.

Täytyy myöntää, että minulla on ollut Harry Potterin kokoinen aukko kirjasivistyksessä. Olen monta kertaa päättänyt olla lukematta koko sarjaa, mutta sitten kuitenkin aina miettinyt, että jos nyt kuitenkin. En ole oikein innostunut Potter elokuvista ja niiden myötä sarjan aloittaminen kirjoina on tuntunut hankalalta.

Viisasten kiveä lukiessani kävin jo ostamassa kaksi seuraavaa osaa, joten tästä voimme päätellä, että kirja oli lukemisen arvoinen. Rowling herättää velhomaailman henkiin yksinkertaisilla, mutta kauniilla ja kuvailevilla lauseilla. Tarina on täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia ja hahmoja, jotka vaikuttavat tarkkaan harkituilta.
Hagrid nousi hahmoista yhdeksi suosikikseni. Metsänvartijan työ ja pieni mökki metsän laidalla. Voisiko tunnelmallisempaa olla? Tosin Hagrid ryyppää ja pitää kummallisista ja vaarallisista otuksista, joten rauhallista ei hänenkään elämänsä ole.

Varsinainen seikkailu oli tiivistetty aika lyhyesti kirjan loppuun, ja jos uskottavuuden kannalta miettii, niin lopun tapahtumat tuntuivat sujuvan liian helposti kolmelta 11 -vuotiaalta lapselta, mutta se ei haitannut minua ainakaan. Tapahtumia riitti ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Kirjan tunnelma ja seikkailut koukuttivat tälläistakin lukijaa, joka on aika vaativa fantasiakirjallisuuden suhteen.


Harry Potter ja viisasten kivi, (Harry Potter and the Philosopher`s Stone, 1997)
Tammi, 1998
Suom. Jaana Kapari
s. 335

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia


Spoon River antologia on laaja runokokoelma. Yli kaksisataa runoa sisältävä teos kertoo Spoon Riverin kuolleista asukkaista. Haudan takaa vainajat pääsevät ääneen kukin vuorollaan, joko kertomaan oikean syyn kuolemalleen, juoruamaan muista asukkaista tai paljastamaan Spoon riverin salaisuuksia.

Spoon River antologia on klassikko runokirja, jonka aihe kieltämättä on kiinnostava ja erilainen. Eniten pidin runoista, jotka liittyivät toisiinsa. Kuten pariskunnan kummankin osapuolen versiot suhteesta tai tappajan ja tapetun mietteet tapahtumasta. Tälläiset runot jäivät pidemmäksi aikaa hautumaan ja asioista sai paremman käsityksen.

Luin runokokoelman yhteen kyytiin, ilman taukoja muiden kirjojen parissa. Tauot olisi voinut olla kannattavia, sillä näin luettuna loppupuolella runot alkoivat tuntumaan itseään toistavilta, kun osa hahmoista oli moneen kertaan mainittuja ja esimerkiksi pankin asioita puitiin monelta kannalta.

Edgar Lee Masters on onnistunut luomaan runoja, joissa jokainen hahmo on omanlaisensa. Kaikilla tuntuu olevan oma persoonallisuus ja kerrontatyyli. Tämä auttaa pitämään mielenkiinnon yllä loppuun saakka, vaikka osa aiheista toistaa itseään.

Runot olivat helposti ymmärrettäviä, vaikka useammalla lukukerralla niistäkin saisi varmasti enemmän irti ajatuksia ja tarkoituksia, jos enemmän haluaisi pohtia. Minä en kuitenkaan oikein ymmärtänyt kirjan epilogin tarkoitusta. Se ei tuntunut sopivan kirjaan. Kirjan aloittava ensimmäinen runo sen sijaan sopi muiden runojen joukkoon ja oli hyvä aloitus kirjalle.


Spoon River antologia, (Spoon River Anthology, 1915)
Tammi, 1947
Suom. Arvo Turtiainen
s. 304
Päällys: Rauno Ruotsinsalo

maanantai 1. toukokuuta 2017

Timo Sandberg: Kärpäsvaara


Komisario Heittola viettää sairaslomaansa, mutta työintoa riittäisi, eikä kotona makaaminen ole helppoa. Varsinkaan kun Tarukin tuntuu viihtyvän enemmän kollegansa Åbergin, kuin Heittolan seurassa. Taru yrittää hoitaa töissä rikoksien tutkintaa, mutta Heittolaa kaipaillaan töissä kovasti. Nuorisojoukko on ryöstellyt ja pahoinpidellyt vanhuksia, ja kun kuolleena löytyy virkamies, joka on myös ryöstetty, kohdistuu epäilyt samaan jengiin. Heittola pysyy yllättävän hyvin tutkimuksien ulkopuolella, kunnes sattumien kautta päätyy kartalle asioista kertaheitolla.

kärpäsvaara on kahdeksas osa komisario Heittola -sarjasta.
Taas on vierähtänyt aikaa viimeisestä lukemastani Heittola kirjasta. Tärkeimmät hahmot palautuivat kuitenkin nopeasti mieleen, vaikka aiempien kirjojen tapahtumat eivät olisi muistiin jääneet. Aiemmissa osissa esiintyneet hahmot nimittäin muisteltiin nopeasti ja kerrottiin missä tilanteissa heihin oli törmätty, joten mukana juonessa pysyy mainiosti, vaikka kaikkea aiemmin tapahtunutta ei muistaisikaan.

Juonessa oli sopivasti Heittolan ja Tarun yksityiselämää, rikoksia ja niiden selvittelyä. Tasapainoinen kokonaisuus siis. Heittolan käytös taas ei ollut tasapainoista, vaan hyvin ärsyttävää. Eikö mies oppinut mitään aiemmista tapahtumista? Taas hän rynnii päätä pahkaa kohti vaaroja, vailla järjen häivää ja suurin osa kirjan toiminnasta rakentuukin näiden tapausten ympärille.

Kärpäsvaaran suurin teema tuntuu olevan jälleen yhteiskunnallisuudessa. Sandberg ujuttaa romaaniin kritiikkiä monista asioista. Esimerkiksi nuorten ja vanhusten huonot olot, kun leikkauksia tehdään leukkauksien perään. Rikollisten toimintaa myös perustellaan ja syitä etsitään menneisyydestä asti. Tämä on tuttua Sandbergin Heittola -sarjassa, jossa jokainen kirja vie lukijan ajatukset yhteiskuntaan ja sen murheisiin.


Kärpäsvaara, 2013
Karisto
s. 301

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Arna Tuuli: Ystäväpiiri


Auli on tyytymätön elämäänsä ja saa siihen uutta mietittävää tavattuaan uuden ystävän. Ystävän kautta Auli päätyy pohtimaan lähiseudulla julmasti murhattujen naisten kohtaloa ja sotkeutuu asiaan itsekkin. Murhattujen naisten nimet tuntuvat pomppaavan silmille joka suunnalta, eikä läheiset ihmiset vaikuta enää viattomilta. Auli ei ole enää tyytyväinen parisuhteeseensa, mutta ikävien tapahtumien seurauksena hän saa hoitaakseen pienen pojan, joka tuo myös mukavaa eloisuutta elämään.

Ystäväpiiri sijoittuu 90 -luvulle ja kirjan takakannessa sitä suositellaan rikos- ja ihmissuhdetarinoiden ystäville. Itse voisin sulkea kuitenkin pois rikostarinoiden ystävät, sillä enemmän tämä oli ihmisuhteisiin ja ihmisten arkeen ja työhön keskittyvä romaani. Murhat roikkuivat mukana jotenkuten ja ne unohdettiin välillä pitkiksi ajoiksi, kun alettiin kuvailemaan Aulin ja muiden hahmojen elämää.

Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, kun unohdetaan murhat, jotka eivät niinkään tässä kokonaisuudessa toimineet. Murhaajankin arvasin aika alkuvaiheessa, vaikka Aulin avulla yritettiinkin kehitellä monenlaista hämminkiä lukijan pään menoksi. Auli ja Veijo olivat hahmoista mielenkiintoisimmat, sillä Veijo oli monipuolinen vähän kummallinen mies ja Aulilla mielikuvitus juoksi ja lujaa. Heidän kahden kuvailu olikin parasta antia kirjassa. Tosin Aulin epäluuloisuus oli välillä häiritsevän suuressa roolissa.


Ystäväpiiri, 2012
Kvaliti
Kansi: Hanna Salmi
s. 274

torstai 27. huhtikuuta 2017

Veronica Roth: Outolintu


Beatrice eli Tris elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka eroaa selvästi nykyisestä. Ihmiset on jaettu osastoihin persooniensa mukaan. Osastoja on viisi: Rehdit, sopuisat, uskaliaat, terävät ja vaatimattomat. 16-vuotta täytettyään nuoret saavat itse päättää mihin osastoon haluavat kuulua. Tris on syntynyt vaatimattomiin, mutta ei tunne kuuluvansa ainoastaan tähän osastoon. Nuorille tehtävä taipumustestin tulos on myös huolestuttava, eikä Tris ymmärrä miksi. Hän saa kuulla olevansa divergentti ja että se on hyvin vaarallista. Häntä käsketään ehdottomasti pitämään suunsa kiinni asiasta, sillä se voi koitua hänen kohtalokseen.

Outolintu trilogian aloitusosa esittelee lukijalle tarkasti vaatimattomien ja uskaliaiden osaston, kun taas loput osastot jäävät huomattavasti pienempään osaan. Varsinkin rehdit ja sopuisat oli pintapuolisesti esitelty ja unohdettiin sitten. Tapahtumat sijoittuvat aidattuun Chicagoon, mutta lukija joutuu itse päättelemään mitä aikaisemmin on tapahtunut, miksi asiat ovat niin kuin ovat ja mitä aidan ulkopuolella on. Itse olisin kaivannut enemmän valotusta asiasta.

Kirjan idea oli hyvä ja jännittäväkin, mutta jostain syystä tämä ei nyt innostanut kovin paljoa. Rakkaustarina oli turhan ennalta-arvattava ja isot Trisin elämää mullistavat asiat kuvattiin liian kevyesti, kuten perheeseen liittyvät asiat. Kuitenkin pieni houkutus lukea jatko-osat syntyi, kun jäin miettimään mitä maailmassa oli tapahtunut ennen kyseistä aikaa ja toivoisin asiasta selviävän jotakin jatko-osissa.

Tylsää ei kirjan parissa onneksi ollut, sillä tapahtumia riitti ja Tris joutui monenlaisiin seikkailuihin niin omasta, kuin muidenkin toimesta. Kokoajan oli myös juonessa jokin salaisuus tai arvoitus selviämättä, joiden paljastumista innolla odotti. Jää siis nähtäväksi otanko luettavaksi myöhemmin myös jatko-osat ja selvitän lisää salaisuuksia.


Outolintu, (Divergent, 2011)
Otava, 2014
Suom. Outi Järvinen
s. 363

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Roope Lipasti: Elovena-tyttö


Taloyhtiöön muuttaa ulkomaalainen Jussuf. Talon asukkaat ottavat uuden asukkaan vastaan kukin tyylillään. Pekka ja Pirjo haluavat Jussufin tuntevan itsensä tervetulleeksi. Pekka päättää auttaa Jussufia sopeutumaan uuteen kotimaahansa ja he päätyvätkin tämän seurauksena yhdessä seikkailuun, joka ei varmasti unohdu helposti. He lähtevät yhdessä etsimään Jussufin kaipaamaa Elovena-tyttöä.

Elovena-tyttö on kirjan ja ruusun päivän kirja, joka jaetaan ilmaiseksi kirjakaupoissa kampanja-aikana, kun ostaa vähintään 15 eurolla kirjoja.

Elovena-tyttö on yhdistelmä vauhdikasta toimintatarinaa, hauskoja "tietoiskuja" Suomesta ja suomalaisista, sekä tyyliin sopivia kuvia, jotka ovat Karoliina Korhosen tekemiä.
Eihän tästä voinut olla tykkäämättä. Lipasti kiteyttää suomalaisuuden hauskasti ja kirjoittaa tarinaa mukavan kotoisasti. Parempaa kirjan ja ruusun päivän kirjaa ei voisi 100-vuotiaalle Suomelle toivoa.

Elovena-tyttö on positiivinen kirja, jossa murheita ja ongelmia riittää, mutta no problem, sanoo Jussuf ja taas mennään kohti uusia seikkailuja. Kirjaa oli hauska lukea, vaikka kirjan suomalaisuudesta kertovat asiat, kuten jonotus ovatkin olleet esillä vähän siellä sun täällä ja nämä kliseet ovatkin varmasti suurimmalle osalle hyvinkin tuttuja. Minua nämä jutut jaksaa huvittaa edelleen, mutta on silti hyvä, että Elovena-tyttö -Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, on kuitenkin paljon muutakin. Vauhdikas tarina nimittäin jäi tästä päällimäiseksi mieleen. Lyhyestä pituudestaan huolimatta, kirjaan on saatu varsin tapahtumarikas juoni.


Elovena-tyttö, 2017
Atena kustannus Oy
Kirjakauppaliitto
Kuvittanut: Karoliina Korhonen
Kannen suunnittelu: Noora Iloranta
s. 150

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Gayle Forman: Jos vielä jään


17 -vuotias Mia rakastaa musiikkia. Rakkaus musiikkiin yhdistää hänet Adamiin, josta tulee hänen poikaystävänsä. Erilaiset unelmat alkavat kuitenkin viedä pariskuntaa erilleen, kun Mia pyrkii Juilliardin kouluun toiselle puolelle maata ja Adam alkaa menestyä oman musiikkinsa parissa.
Eräänä aamuna sattuu kuitenkin onnettomuus, joka sotkee kaikkien suunnitelmat. Mia perheineen joutuu auto-onnettomuuteen ja hän herää onnettomuuspaikalta olematta enää omassa ruumiissaan. Hän katselee kaikkea ulkopuolelta kenenkään näkemättä häntä ja seuraa mukana, kun häntä kiidätetään sairaalaan. Mialle selviää, että hän joutuu tekemään valtavan päätöksen päästäkseen pois nykyisestä tilastaan ja palatakseen sängyssä makaavaan itseensä.

Jos vielä jään on lyhyt ja nopealukuinen kirja, mutta paikoin niin surullinen, että meinaa tippa tulla linssiin lukiessa. Lyhyydestään huolimatta kirjassa ehditään kertoa kaikki oleellinen. Sairaalassa oman pahasti runnoutuneen ruumiinsa vieressä Mia ehtii muistelemaan paljon vanhoja ja uudempia muistoja ja itselleen tärkeitä ihmisiä. Aika monta heistä käy myös itse puhumassa Mialle ja sanomassa omat lohduttavat sanansa toivoen, että Mia kuulisi ne koomastaan huolimatta. yksi parhaista kohdista kirjassa olikin, kun Mian isoisä kävi hänen luonaan yksin puhumassa.

Kirjassa sivuutetaan pintapuolisesti myös muita aiheita, kuten nuoren epävarmuutta tulevaisuudestaan ja sitä onko oikeanlainen sellaisena, kuin on, mutta mielestäni nämä olivat tosiaan niin kevyesti kirjaan mahdutettu, ettei ne tarjonnut paljoa ajateltavaa muun tarinan keskellä.

Kirja oli pakko ahmia lähes yhteen kyytiin, sillä ei Mian kohtaloa voinut pitkäksi aikaa jäättää odottamaan. Ainakin kirja oli koskettava tarina, vaikka muut aiheet vähän kaukaisemmiksi jäikin. Mian erilaista olomuotoa ei kirjassa myöskään liikaa painoteta, joten se vaikuttaa uskottavalta, vaikka onkin yliluonnollista.


Jos vielä jään, (If I Stay, 2009)
WSOY, 2009
Suom. Ulla Selkälä
s. 191

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen


Vastasyntynyt poikavauva kellui kaislaveneessä alas Niiliä, josta Theban kaupungin köyhienlääkärin vaimo hänet löysi ja otti omakseen. Poika sai nimekseen Sinuhe ja varttuessaan myös hänestä tuli lääkäri kasvatti-isänsä jalanjäljissä. Sinuhen elämä ei kuitenkaan muutoin ollut samanlainen, kuin isänsä, vaan hänet oli tarkoitettu kulkemaan, näkemään ja kuulemaan paljon ison maailman asioita. Sinuhe koki kolme hyvin erilaista rakkautta, näki sotia ja kuolemaa ja sai mainetta mahtavana lääkärinä. Hän oli monen suuren miehen uskottu, jonka tähden hän menetti paljon ja joutui kokemaan suuria vaarallisia seikkailuja. Kirja sijoittuu vuosiin 1390-1335 eKr.

Sinuhe egyptiläisestä ei mielestäni suuresta koostaan huolimatta löydy lähestulkoon ollenkaan jaarittelua. Kokoajan paahdetaan eteenpäin kuumassa auringossa ja tapahtumia riittää. Kirja on monipuolinen kuvaus entisaikojen Egyptistä ja aiheita on monta. Suurimpina aiheina mielestäni nousi uskonto, ihmisarvot ja jopa rakkaus.

Uskonnon julmuus tulee mielestäni parhaiten esiin kirjassa, kun uusi Faarao haluaa kaataa kaikkien arvostaman Ammon Jumalan ja tuoda kaikkien sydämiin uuden tasa-arvoisen Jumalan Atonin. Mitä enemmän Faarao vastusti veren vuodatusta ja halusi tehdä hyvää, sitä enemmän hän sai aikaan sotaa, kauheuksia, kuolemaa ja köyhyyttä. Rikkaat pitivät hulluna, ja köyhät eivät arvostaneet, vaan väittivät vääräksi Faaraoksi. Sinuhe yritti pysyä puolueettomana, mutta päätyi Faaraon lääkäriksi ja joutui Atonin tähden kokemaan kauheuksia, joiden jälkeen oli katkerampi, kuin koskaan.

Sinuhe oli monipuolinen henkilö ja hänen mukanaan lukija pääsee tutustumaan Egyptiin hyvin monelta kannalta katsottuna. Sinuhen kolme rakkautta johdattaa lukijan erilaisten naisten mukana naisten maailmaan, eikä näitä kolmea naista voi edes toisiinsa verrata erilaisuutensa tähden.
Sodan kauheudet esitellään Sinuhen ystävän Horemhebin kautta, joka oli Egyptin sotapäälikkö. Samaisen henkilön takia, Sinuhe kiersi myös monta maata, esitellen lukijalle muutakin, kuin Egyptin, kuten Syyrian ja Kreetan,
Ammattinsa takia Sinuhen mukana päästiin myös tutustumaan ylhäisiin ja orjiin ja molenpien äänet kuuluivat kirjassa.

Kirjassa oli siis paljon asiaa ja aiheita, mutta ei yhtään liikaa. Egyptin arkisiin, julmiin, surullisiin sekä jännittäviin seikkailuihin oli helppo uppoutua. En ihmettele hyvää mainetta, jonka kirja on saanut, sillä minusta tämä oli hyvä. Kirjasta voisikin unohtua kertomaan kaikenlaista, mitä siinä tapahtui, mutta maltan mieleni ja loput jokainen saa selvittää itse lukemalla.


Sinuhe egyptiläinen, 1945
WSOY, 1945
Kuvittanut: Björn Landström
s. 788

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty


16-vuotiaalla Roi Hopposella on selvät tulevaisuuden suunnitelmat. Hänestä tulisi yksi ikivirran poliiseista ja hän selvittäisi rikoksia setänsä jalanjäljissä. Poliisikoulun pääsykokeeseen matkalla hän kuitenkin erehtyy paikasta ja päätyy Roistoakatemiaan. Pääsy poliisikouluun on näin ollen menetetty, mutta ehkäpä Roi voisi valmistautua poliisin työhön itsenäisesti ja jopa saada aikaan jotakin suurta. Hän päättää ottaa vastaan paikan Roistoakatemiasta ja paljastaa poliisille roistojen nimet ja suunnitelmat. Roi huomaa suunnitelman olevan erittäin vaikea, kun hän joutuu valehtelemaan kaikille läheisilleen ja tekemään paljon asioita koulussa, jotka ovat hänen periaatteitaan vastaan.

Caapparin kääty on ensimmäinen osa Roistoakatemia -sarjasta.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Angedelin maahan ja menneeseen aikaan. Kirjan alusta löytyi myös kartta, josta pystyi paikallistamaan tärkeimmät kohteet Ikivirran kaupungista. Pidän kirjoista jotka sijoittuvat menneeseen aikaan, joten nautinkin tämän kirjan lukemisesta. Ihmiset kävivät toreilla, kulkivat hevosilla, taistelivat miekoilla viitat hulmuten ja söivät sen verran erikoisen oloista ruokaa, ettei kateeksi käy.

Roistoakatemia keskittyi pääasiassa kertomaan Roistoakatemiassa vietetyistä päivistä ja tulevien roistojen koulutuksesta. Roi Hopposen ja hänen hulvattomien ystäviensä parissa ei kuitenkaan käynyt aika pitkäksi, vaan tekisi mieli jo lukea jatko-osat saadakseni tietää miten Roin, Marsun, Kaapon, Lulun ja muiden hahmojen käy jatkossa. Ehkäpä joistakin salaperäisistä hahmoistakin selviää myöhemmin lisää. Täytyy vielä mainita erikseen suosikkini kaikista. Ihana Nuuska koira, joka toivottavasti seikkailee jatko-osissakin.

Caapparin käädyssä vallitsi mukavan leikkisä tunnelma. Nuoret tekivät metkuja ja keksivät hulluja ideoita kokoajan. Minusta kirja on mainio aloitus uudelle suomalaiselle nuorten sarjalle. Kaikenlisäksi kirja sopii mielestäni lukemiseksi sekä tytöille, että pojille.


Roistoakatemia osa 1 -Caapparin kääty, 2017
KVALITI
Kansikuva: Michael Kingdom
s.565
Arvostelukappale

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua


Karin on noin 50-vuotias historian opettaja. Hän on eronnut pitkän avioliiton jälkeen ja lähes päässyt yli erosta. Edelleen ottaa kuitenkin koville ajatella entistä miestä nuoremman rakastetun kanssa. Eräänä päivänä Karin tapaa sattumalta Laurin, komean insinöörin. Myös Lauri huomaa Karinin, mutta Karin ei usko todeksi, että joku katselisi hänen tapaistaan tavallista keski-ikäistä eronnutta naista. Lauri kuitenkin rohkaisee itsensä ja esittäytyy Karinille. He alkavat tavata toisiaan pitkillä yhteisillä kävelyillä.

Mutta minä rakastan sinua kertoo monenlaisesta rakkaudesta ja erilaisista suhteista. Kirjan päähenkilöt ovat aitoa rakkautta vailla olevia eroneita ihmisiä. Aito rakkaus ei kuitenkaan ole mutkatonta, vaan pariskunta kohtaa paljon haasteita. Tämän rauhallisesti ottavan pariskunnan lisäksi kirjasta löytyy vähän kolmiodraamaa ja nuoremman pariskunnan räiskyvämpää rakkautta. Tietenkään unohtamatta rakkautta ystäviä ja perheenjäseniä kohtaan.

Rakkautta siis riittää, mutta on mukava lukea välillä tälläisia kirjoja, joissa tavallisten ihmisten arki ja rakkaus riittää aiheeksi. Kirja eteni rauhallisesti ja henkilöt olivat mielestäni uskottavia. Varsinkin oma suosikkini Karin oli uskottava ja mahtava hahmo. Ainoastaan Kaari, Laurin firman sihteeri ja varsinainen monitoiminainen oli hieman liian rönsyilevä ollakseen niin uskottava, kuin muut hahmot. Hän ei vaan jotenkin sopinut kirjan rauhalliseen tunnelmaan.

Kirjaa on suositeltu vanhemmille lukijoille, mutta itse uskallan suositella sitä lähes minkä ikäisille vain, sillä itseäni ei kirjassa häirinnyt mikään ja hyvin kuvailtujen henkilöiden parissa viihtyy, jos vain tämän tyylisestä kirjasta pitää. Mutta minä rakastan sinua ei yllä suosikikseni Eppu Nuotion kirjoista, vaikka se hyvä olikin. Kirja ei tule todennäköisesti kuitenkaan jäämään läheskään niin pitkäksi aikaa mieleen, kuin muut Nuotion kirjat, kuten Varkaus -sarja, joka oli loistava ja mieleenpainuva.


Mutta minä rakastan sinua, 2015
Otava
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen
s. 283

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja


Anne saa 13- vuotis syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jota alkaa kirjoittaa omalla tyylillään kirjemuodossa. Päiväkirja onkin hänelle enemmän ystävä, kuin varsinainen päiväkirja. kirjan alussa Anne on tavallinen koululainen, jolla on ystäviä ja ihailijoita, mutta hyvin pian hänen elämä muuttuu valtavasti, kun juutalaisten tavallista elämää rajoitetaan kokoajan enemmän. Kun elämästä vapaana tulee lopulta mahdotonta, on Annen perheineen muutettava "maan alle", eli erään toimistorakennuksen ullakolle. Annen perheen lisäksi ullakolle muuttaa myös muita juutalaisia. He saavat apua elämiseensä muutamalta hyvältä ystävältään, sillä elämä "salaisessa siivessä" on hyvin rajoitettua.

Nuoren tytön päiväkirjasta löytyy Anne Frankin kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä ajalta 12.6.1942-1.8.1944. Suurimman osan tästä ajasta Anne viettää piilossa natseilta "salaisessa siivessä."Toinen maailmansota ja natsien juutalaisvaino onkin kokoajan läsnä kirjan sivuilla, vaikka suurimmaksi osaksi kirja kertoo Annen kasvusta ja ajatuksista omasta itsestään ja muista salaisen siiven asukkaista.

Nuoren tytön päiväkirja on surullinen, vaikka salaisessa siivessä piileskelevä porukka jaksaa myös iloita ja juhlia kurjista oloistaan huolimatta, eikä sotaa ja kauheuksia kuvailla kovin paljoa. En kuitenkaan voi kirjaa lukiessa unohtaa kaikkea sitä pahuutta mitä siinä esiintyneet henkilöt joutuivat kokemaan oikeasti. Anne kirjoittaa porukan arjesta todennäköisesti niin monipuolisesti, kuin sisälle teljettyjen ihmisten tarkkaan suunnitellusta arjesta voi.

Ensimmäinen ajatus kirjan aloittaessani oli kuitenkin se, kuinka hyvin Anne kirjoitti vasta 13-vuotiaana. Anne haaveilikin kirjailijan tai lehtinaisen urasta, joka ei varmastikaan olisi ollut yhtään huonompi idea, jos hän siihen olisi saanut eläessään mahdollisuuden. Tavallaanhan hänen unelmansa kuitenkin toteutui, vaikka itse hän ei sitä näkemään päässytkään.


Nuoren tytön päiväkirja, (Het achterhuis, 1942-1944)
Hollanninkielinen alkuteos ilmestyi 1946
Tammi, 1955
Suom. Eile Pennanen
s. 252

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ella Brandon: Janet ja linnanherra


On vuosi 1342. Janet asuu skotlannissa pienessä mökissä äitinsä kanssa, eikä tiedä isästään mitään. Janet on palavasti rakastunut läheisen linnan herraan John de Caleoneen. Janet saa onnekseen vastakaikua rakkaudelleen ja tapaa salaa rakastaan linnan lähellä puun juurella. John vannottaakin jokaisella kerralla vievänsä Janetin vihille, mutta voisiko niin oikeasti tapahtua?

Janet ja linnanherra herätti hyvin ristiriitaisia tunteita. Se on kuin jonkinlainen prinssi - prinsessa satu, jossa sattuu olemaan erittäin häntäheikki prinssi. Aihe ja kirjoitustyyli ei oikein kulje käsi kädessä. Kirjoitustyyli tuntuu suuntautuvan huomattavasti nuoremmalle lukijalle, kun taas aihe voisi olla hieman vanhemmalle nuorelle. Kirjasta tulee mieleen vanhat prinsessasadut, mutta seksin ja siitä puhumisen määrä pilaa mielestäni kirjalta mahdollisuuden olla pienten tyttöjen ja poikien prinsessa-prinssi satu. Brandonin kirjoitustyyli voisi kuitenkin sopia sellaisiin kirjoihin.

Oman mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti 1300 -luvun Skotlanti, joista Skotlanti ei näkynyt kirjassa paljon mitenkään. Lyhyytensä takia ei tietenkään jääty esittelemään erityisemmin 1300 -luvun elämäntyyliäkään, mutta pieniä arkisia asioita sentään oli juoneen upotettu.

Janet on kirjan päähenkilö, mutta ihmeen vähän oli hänen elämäänsä kirjaan laitettu. Juoni sinkoili sinne tänne tarinoiden milloin kenestäkin. Suurin osa näistä ihmisistä ei tainnut edes varsinaiseen juoneen liittyä. yhdestäkään henkilöstä ei saanut otetta.


Janet ja linnanherra, 2014
Kvaliti
Kansi: Veera Kekäläinen
s. 153

perjantai 24. helmikuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää


Helsinkiläinen Katja Kivinen rakastuu tulisesti Asla Karhuvuomaan ja onkin pian itsekin Karhuvuoma. Aslan perässä Katja muuttaa rakkaasta Helsingistä Muonioon asti ja saa pestin Muonion kunnanjohtajana. Vaikka taitoa riittäisi, ei Katjaa tunnuta ottavan tosissaan sukupuolensa takia ja pian onkin varsinainen soppa valmis, kun Katja yrittää vetää läpi suurta poromiehiä suututtavaa hanketta.
Katja kärsii valonpuutteesta ja hiljaisuudesta. edes Asla ei tunnu enää virkkavan sanaakaan. Kun vielä appiukko Piera pääsee vauhtiin vastustaessaan Katjan hanketta, tuntuu asuminen lapissa mahdottomalta.

Paukkupakkaset ja pimeys ei poistu vitamiinipillereillä ja mangoilla, mutta aina niillä voi yrittää itseään piristää. Jääräpää on hauska, mutta omalla tavallaan kantaaottava kirja. Puhutaan terveydenhuollon ja muiden julkisten palveluiden vähentämisestä ja perheväkivallasta. Ne ovat suuria aiheita, jotka tarjoavat ajattelemisen aihetta, mutta eivät tunnu raskailta yhdistettynä kirjan tarjoamaan huumoriin ja mahtaviin hahmoihin.

Hahmot ovatkin parasta kirjassa, vaikka ei tässä muutenkaan mitään vikaa ollut. Miespuoliset hahmot vaikuttivat kaikkein onnistuneimmilta. etenkin Asla Karhuvuoma, joka oli varsin monipuolinen henkilö. Kestävästä, perinteisestä muodista kiinnostunut jääräpäinen tuppisuu, joka katselee romanttisia elokuvia ja juo vihreää teetä. Vastakohtana kirjasta löytyi myös Piera Karhuvuoma. Lähestulkoon kaikkea vastustava äkkipikainen ukko, joka oli myös hauska hahmo.

Pidin myös siitä, että Heikkinen käytti kirjassa Lapin murretta ja saamen kieltä, ne toivat siihen lisää lapin tunnelmaa.


Jääräpää, 2014
Johnny Kniga
s. 301

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 1


lily Caulin elämä on viimeinkin hieman turvallisempaa, vaikka maailman on valloittanut vaaralliset, haisevat zombit, jotka janoavat ihmislihaa. Hän ei vieläkään suostu ymmärtämään Kuvernöörin tapoja johtaa turvapaikka Woodburya, mutta luottamus tätä kohtaan kasvaa siitä huolimatta.
Samaan aikaan kuitenkin osa Woodburyn väestöstä näkevät Kuvernöörin teennäisen kuoren läpi, suoraan sekopäiseen sisimpään. Kun sitten Woodbyryyn ilmestyy vieraita ihmisiä, jotka Kuvernöörin mielestä ovat uhka, on muutalla asukkaalla mahdollisuus uuteen elämään.

Kuvernöörin tuho osa 1 on kolmas osa The Walking Dead -kirjasarjasta.
Tätä kirjaa lukiessa teki mieli takaisin turvallisen televisioversion maailmaan. Kirjan alku oli saman tapaista, kuin aikaisemmatkin osat ja mielenkiintoista luettavaa, mutta kun sitten odottamani televisiosta tutut henkilöt astuivat kuvaan, muuttuikin kirja turhan raa´aksi. Kaikkia kohtia en pystynyt edes lukemaan, vaan oli hypeltävä kamalampien kohtien yli, sen verran tarkkaa kidutuksen kuvausta kirjan loppupuolelta löytyi.

Zombit olivat pienessä osassa tällä kertaa ja suurimmiksi aiheiksi nousikin ihmisten välinen draama ja pahuus. Toki zombit örisivat kokoajan jossakin taustalla, mutta "turvallisessa" Woodburyssä ei ihmiset niin suuresti siitä enää välittänyt. Onneksi Lilyn mukana päästiin aiemmista osista tuttuun tyyliin, ja pienille hengähdystauoille pahuuden keskeltä.

En halua suuria juonipaljastuksia kertoa, mutta televisioversion katsojien on turha pelätä, että kirja olisi sarjan toistoa, sillä niin paljon tämä poikkeaa sen tapahtumista. Kuvernöörin tuho on jaettu kahteen osaan ja vielä olisi lukematta osa 2, jonka aion lukea tämän kirjan raakuuksista huolimatta ja selvittää miten kaikille hahmoille käy.

Lue myös: Kuvernöörin nousu ja Tie Woodburyyn.


The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 1, (The Walking dead: The Fall of The Governor, 2013)
Like, 2016
Suom. Marika Saastamoinen
s. 288

torstai 16. helmikuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi


Muumipeikko herää talviuniltaan ja huomaa, että muu perhe nukkuu edelleen. Lumi on saartanut koko muumitalon ja Muumilaakso on aivan valkoinen. Muumipeikko ei saa enää unta, joten hän päättää lähteä tutkimaan pelottavan näköistä laaksoa. Pian hän kuitenkin huomaa, että talvesta huolimatta laaksossa on paljon elämää, vaikka kaikki eivät haluakkaan näyttäytyä. Muumipeikko tapaa myös Pikkumyyn, joka on myös herännyt kesken talviuniaan. Talven kylmään ja pimeään on Muumin vaikea tottua, mutta onneksi tekemistä tulee paljon, kun muumitaloon asettuu vieraita.

Taas yksi tunnelmallinen muumikirja luettu. Muutamat malttamattomat ja leikkisät hahmot toivat kyllä rauhallisen kuvailevan tunnelman vastapainoksi hauskaa toimintaa. Mielestäni kirja olikin hyvin tasapainotettu sekoitus rauhallisia talvimaisemia ja hauskoja lumihankileikkejä. Vaikka keliä ulkona ei voi kovin talviseksi kutsua, tätä kirjaa lukemalla pystyi hyvin kuvittelemaan valtavat taloa saartavat lumikinokset tuonne ikkunaverhojen taakse.

Taikatalvi on mielestäni Muumipeikon kasvutarina. Äiti ei herää, vaikka kuinka yrittäisi ja pieni Muumipeikko joutuu yksin tuntemattomaan, pelottavaan maailmaan ja joutuu ottamaan paljon vastuuta itsensä lisäksi myös kaikesta, mikä kuuluu perheelle. Lohduttava opetus kirjassa kuitenkin on, että vaikka kaikki ei sujuisi, niin kuin haluaa, eikä Muumipeikkokaan onnistunut säilyttämään ihan kaikkia vartioimiaan tavaroita, kaikki järjestyy kuitenkin lopulta.

Ihanan tarinan lisäksi kirjassa oli runsaasti mahtavia piirroksia. Kauniita talvimaisemia kannattaakin pysähtyä tarinan keskellä hetkeksi ihastelemaan.


Taikatalvi, (Trollvinter, 1957)
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, (Tarkastanut Päivi Kivelä, 2010)
Kuvat: Tove Jansson
s. 121

torstai 9. helmikuuta 2017

Dolores Redondo: Myrskyuhri


Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar saa kollegoidensa kanssa tehtäväksi selvittää kätkytkuolemaa, joka vaikuttaa epäilyttävältä vauvan isän takia. Isä yrittää ryöstää vauvan ruumiin, mutta hänet saadaan pysäytettyä. Isä kuitenkin mumisee jotakin tehtävän loppuun suorittamisesta, joka saa poliisit epäilemään, ettei lapsi kuollutkaan luonnollisesti.
Mysteerin ratkaiseminen vaikenee päivä päivältä, kun todistajien suut sulkeutuvat yksi kerrallaan. Amaia ryhmineen saa kuitenkin pikkuhiljaa johtolangoista kiinni ja huomaavat että pahuus ympäröi tapahtumia.

Myrskyuhri on Baskimaan murhat -trilogian kolmas osa. Kaksi ensimmäistä osaa saatteli lukijan syvälle Baskimaan kulttuuriin ja uskomuksiin, julmien rikosten ohessa. Amaian karu menneissyys paljastui pikkuhiljaa sarjan edetessä ja Myrskyuhri kutoi kaikkien osien tapahtumat yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä trilogia kannattaa siis ehdottomasti lukea järjestyksessä.

Myrskyuhri ei jäänyt aikaisempien osien varjoon. Synkkä talvi, kolea ilma, taianomainen tunnelma ja olennot, niin hyvät, kuin pahatkin tekevät tästä kirjasta mahtavan kokonaisuuden. Pääpahis oli yllättävän ilmiselvä tapaus, mutta jännite kasvoi silti kohti kirjan loppua askel askeleelta ja kaikki epäselväksi jääneet asiat paljastuivat mukavaan tahtiin. Ainoastaan yhden henkilön kohtalo jäi omasta mielestäni hieman epäselväksi, vaikka aivan viimeisellä sivulla hänet vielä mainittiinkin.

Arvostus tätä trilogiaa ja kirjailijaa kohtaan vain kasvoi, kun luki kirjailijan jälkisanat ja omistuksen Ainaralle, pienelle vuosia sitten murhatulle ja uhratulle vauvalle. Vaikka juoni onkin keksitty, on siinä silti hippunen karmaisevaa, silmiäavaavaa totuutta.

Lue myös: Näkymätön vartija ja Luualttari.


Myrskyuhri, (Ofrenda a la tormenta, 2014)
Gummerus, 2016
Suom. Sari Selander
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
s. 578

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja


Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei ihan ymmärrä nykypäivän uusia asioita ja kertookin mielellään, mikä ennen oli paremmin. Kun kuolema sitten käy miehen mielessä, on aika alkaa järjestelemään asioita. Mitä sitä turhaan hautajaiskuluja ja järjestelyitä lapsien murheeksi jättää. Poika ei ymmärrä isänsä uutta ideaa ja kammoaa isänsä uutta rakennusprojektia, eli hauta-arkkua. Mies kuitenkin tarmokkaasti hoitaa kuolemaansa liittyviä asioita valmiiksi, vaikka mikään ei helpolta tunnukkaan ja monta asiaa tökkii vastaan matkan varrella.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli ihan hauska kirja. Hauskuuden keskeltä voi jäädä huomaamatta haikeammat asiat, joita kirjasta kuitenkin löytyy myös. Kirjasta jäi tunne, että oli sitten hauskaa tai haikeaa, kumpikin kuuluu elämään ja vaikeammistakin asioista selvitään, kun pitää tolkun päässä.

Hauskuutta kirjaan tuo mielensäpahoittajat vahvat mielipiteet asiasta, kuin asiasta, sekä vanhan ja uuden ajan kohtaaminen. Henkilöhahmot olivat onnistuneita. Parhaiten mieleen jäi Sivistynyt lättähattu ja naapurin thaimaalainen vaimo, jotka olivat molemmat onnistuneita hahmoja pienistä rooleistaan huolimatta.

Kirja oli erikoispainos, jonka lopussa oli lyhyt Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista niminen tarina. Itse pidin kuitenkin varsinaisesta kirjasta huomattavasti enemmän, vaikka olihan tässäkin tarinassa hauskoja letkautuksia. Kirjan ja tämän tarinan välillä olisi ehkä kannattanut pitää pieni tauko, kun hypättiin äkkiä aivan eri aiheeseen, mitä kirja oli käsitellyt.


Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, 2014
WSOY, 2014
Mielensäpahoittaja -aikamme teatterista, 2016
s. 248 + 16

maanantai 30. tammikuuta 2017

Jack London: Erämaa kutsuu + novelleja


Buck on valtava, kaunis sekarotuinen koira Kaliforniasta. Hän viettää mukavaa arkea ihmisperheen keskuudessa, kunnes joutuu ryöstetyksi ja maksuksi ryövärin peliveloista. Kultaryntäyksen ansioista, isot pitkäkarvaiset koirat menevät, kuin kuumille kiville ja Buck myydään kauas pohjoiseen, Alaskan rajamaille. Buck joutuu kokemaan kovia ja oppii, ettei ole enää pomo ihmisten keskuudessa. Myös raskas työ vetokoirana hyytävässä ilmastossa kuohivat kaikki menneen elämän iloisien päivien haaveet pois ja tuo tilalle kaipuun erämaahan villien veljien joukkoon.

Erämaa kutsuu on minulle lapsuudesta tuttu animaatioelokuvan muodossa (Erämaan kutsu), mutta aikaisemmin en ole lukenut Jack Londonia ja tämä teos on yksi hänen tunnetuimmistaan. Erämaa kutsuu on lyhyt teos, joten tämän kirjan loppuun oli lisätty kuusi novellia. Kirja on mielestäni aika surullinen, vaikka Buck olikin ihanan positiivinen koira. Buckin elämän muuttuminen niin suuresti, pienessä ajassa tuntui kuitenkin julmalta. Aurinkoisesta Kaliforniasta, suoraan kulmään lumiseen erämaahan kuolettavan raskasta työtä tekemään, enemmän tai vähemmän raakojen ihmisten kanssa.

Novellit olivat kaikki samaan teemaan kuuluvia, kuin Erämaan kutsukin. Kaikissa taidettiin oleilla samalla alueella Alaskan laitamilla ja kultaryntäys oli isossa osassa tarinoissa. Muutamasta novellista löytyi myös keskenään samoja henkilöitä, vaikka tarinat eivät muuten liittyneet toisiinsa. Tarinat olivat tunnelmallisia ja valtava kylmyys ja kyseisen elämäntavan raakuus oli aidosti kuvailtu. Jack London lähti aikoinaan itsekkin kullan perässä Dawsoniin, josta tarinat kertovat. Tämä varmasti vaikuttaa osaltaan tarinoiden uskottavuuteen, kun kirjailija oikeasti tiesi mistä kirjoitti.


Erämaa kutsuu, (The Call of the Wild, 1903)
Otava,
Suom. Jalmari Sauli
s. 245

maanantai 23. tammikuuta 2017

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan vauva


Becky ja Luke Brandon odottavat esikoistaan. Mikä voisikaan olla parempi syy shoppailuun. Vauva kun tarvitsee niin paljon kaikkea. Varsinkin kaikkea muodikasta päällepantavaa ja vähintään viidet vaunut. Becky saa kuulla kuitenkin jostakin vielä muodikkaammasta. Nimittäin kuuluisuuksien synnytykset hoitavasta synnytyslääkäristä, jonka vastaanotolle on tunkua. Beckyn on pakko päästä vastaanotolle, sillä myös hän haluaa yllätyskoreja ja teekutsuja julkkisten kanssa, joista on kuullut huhuja, tulevilta muotimutseilta, jollainen aikoo tietysti itsekin olla. Kun Becky saa itsensä keploteltua vastaanotolle Luken kanssa, hänelle selviää jotakin Luken menneisyydestä, joka tuntuu tuhoavan koko heidän suhteensa.

Himoshoppaajan vauva on viides osa Himoshoppaaja -sarjasta.
Ehkä olen viimein oppinut lukemaan himoshoppaaja kirjoja oikein, sillä minua ei häiritse enää lähes ollenkaan Beckyn valehtelu ja tuhlaaminen, jotka tuntuivat hyvinkin häiritseviltä ensimmäisissä osissa. Tähän kirjaan on keksitty myös niin paljon uudenlaista asiaa vauvan myötä, että viihdyin tämän parissa vähintään yhtä hyvin, kuin hetki sitten lukemani Himoshoppaajan siskonkin.

Himoshoppaaja -sarja tuntuu olevan viihdyttävää luettavaa, kun muistaa oikean asenteen mukaan lukuhetkeen. Loppu on ennalta-arvattava, mutta jos sen unohtaa ja nauttii vain Beckyn hölmöilystä ja kirjan kulusta on hauska lukuhetki taattu.

Sarjan lukemisen pitkittämisestä on tämän kirjan kohdalla vähän haittaa, kun itseäni ärsytti, etten muista ollenkaan millainen henkilö muotisuunnittelija Danny oli ensimmäisissä osissa. En olisi edes muistanut miten hän tunsi Beckyn, jos asiaa ei olisi kerrottu.


Himoshoppaajan vauva, (Shopaholic & Baby, 2007)
WSOY, 2008
Suom. Kaisa Kattelus
s. 379

maanantai 16. tammikuuta 2017

Peter Englund: Kuningatar Kristiina


Kristiina (1626-1689) oli Kustaa II Aadolfin tytär. Vuodesta 1644, vuoteen 1654 asti hän toimi Ruotsin hallitsijana. Hän luopui kruunusta vapaaehtoisesti, sillä hän jätti myös uskontonsa. Kristiina muutti pois Ruotsista mukanaan suuret suunnitelmat tulevaisuudelleen.

Peter Englund on onnistunut kirjoittamaan lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämänkerran itselleni aiemmin tuntemattomasta kuningatar Kristiinasta. Kristiinan elämästä löytyisi varmasti ainesta vaikka kuinka pitkään elämänkertaan, mutta mielestäni kirja johdattelee lukijan tarpeeksi syvälle Kristiinan elämään näinkin tiiviissä muodossa. Kristiina pääsee itsekin kirjassa välillä ääneen eläessään kirjoittamiensa kirjeiden kautta.

Kirjan juoni ei kulkenut järjestyksessä lapsuudesta vanhuuteen, vaan aika paljon hypeltiin ajasta ja paikasta toiseen. Lukijan on kuitenkin kirjaa lukiessa helppo pysyä perässä, sillä ajankohta kerrotaan usein ja asioista kerrotaan tarpeeksi. Ainoana asiana kirjassa häiritsi alareunan huomautukset, jotka kertoivat lisää jostakin tietystä sivulla mainitusta asiasta. Välillä alahuomautus olisi jopa sopinut itse lauseen jatkoksi, eikä olisi edes tarvinnut erillisesti siirtää huomautukseksi. Muuten tälläiset lisätiedot ovatkin hyviä ja kiinnostavia. Mietin vain olisiko alle kolmensadan sivun pituiseen kirjaan saanut näitä huomautuksia vähemmän, kuin 120?

Kuningatar Kristiina oli koukuttava kirja ja toi mieleeni myös toisen Ruotsin kuninkaallisista kertovan teoksen, jossa kerrotaan runomuodossa Kristiinan isän, Kustaa II Aadolfin nuoruuden rakkaudesta. Tämä tuli mieleeni, kun kirjassa pilkahti tutun kuuloinen nimi. Kyllähän nimellä sitten oli kytköksiä runokirjasta tuttuun hahmoon, Ebbaan, vaikka sama Ebba tämä ei ollutkaan. (Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani).


Kuningatar Kristiina, (Silvermasken -en kort biografi över drottning Kristina, 2006)
WSOY, 2007
Suom. Rauno Ekholm
s. 272

torstai 5. tammikuuta 2017

Raija Oranen: Ruusun aika


Ruususen perheen keltaisessa omakotitalossa ei ole koskaan tylsää hetkeä. Helsingissä asuvaan perheeseen kuuluu Marja ja hänen tytär Meri, Esko ja hänen poika Ilmari, seka Marjan ja Eskon yhteinen tytär Roosa Maaria, eli Roope.
Roope viettää päivät koulussa ja palaa sitten kotiin, jossa Nero-koira, Senni-mummi, sekä ullakon haamujengi odottavat. Lyhyessä ajassa Ruususen perheessä ehtii sattua ja tapahtua monenmoista. Yhdessä koetaan rakkautta, surua ja iloa. Lapset kasvavat vauhdilla kohti aikuisuutta, mutta perhettä tarvitaan yhä tueksi.

Muistan heikosti katsoneeni lapsena Ruusun aikaa telkkarista ja pitäneeni siitä, joten törmättyäni kirjaversioon päätin palata Ruususten arkeen. Ruusun aika onkin niin koukuttavaa luettavaa, että kannattaa varata runsaasti aikaa lukuhetkeen. Tämä kirja nimittäin vie mukanaan, eikä sitä halua laskea käsistään pitkäksi aikaa.

Ruusun aika on aito, mutta hauska kuvaus tavallisen perheen arjesta kohelluksineen kaikkineen. Oranen on keksinyt kirjaan Ruususen perheen lisäksi loistavia hahmoja, kuten kauppias Matikaisen ja hänen vaimonsa, sekä Merin miesehdokkaat, jotka kaikki ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Oma suosikki hahmoni on kuitenkin Roope, joka valloittaa omalla tyylillään, mielikuvituksellaan ja mahtavilla ideoillaan.

Eipä ole pitkään aikaan harmittanut minkään kirjan loppuminen yhtä paljon, kuin tämän, sillä olisin voinut jatkaa Ruususten perheestä lukemistä vielä tovin jos toisenkin.


Ruusun aika
Teos, 1992
s. 609

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

2016 & 2017


Viime vuoden alussa lukutahti ei päätä huimannut, joten luettujen kirjojen määrä jäi 46 kirjaan. Luettujen kirjojen joukosta löytyy sekä helmiä, että pettymyksiä. Luin paljon kirjoja kirjailijoilta, jotka olivat minulle ennestään tuntemattomia ja niiden joukosta löytyikin monta mahtavaa kirjoittajaa, kuten Emmi Itäränta, Dolores Redondo ja Sujata Massey.
Suurimmat pettymykset olivat kirjoja, joilta odotin aivan liikaa, kuten C.J. Sansomin Talvi Madridissa ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.

Joulukuu oli minulle Muumikuu, sillä Muumikirjajoulukalenterin luukusta ilmestyi joka aamu pieni PIXI -muumikirja. Kirjojen tyyli vaihteli suuresti. Välillä oli pienemmille suunnattuja hyvin yksinkertaisia kirjoja ja välillä pitempiä tarinoita mielestäni hienommilla kuvilla. Kirjoilla oli eri kirjoittajia ja kuvittajia, joten moneen makuun kalenteri tarjosi Muumitarinoita.


Tälle vuodelle en aseta itselleni tavoitteita kirjojen määrän suhteen, mutta 100 -vuotiaan Suomen kunniaksi tarkoituksenani on ainakin lukea muutamia suomalaisia klassikoita.

Hyvää uutta lukuvuotta kaikille!