maanantai 16. huhtikuuta 2018

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Elly syntyy vuonna 1968 Iso-Britanniassa perheeseen, josta riittää kerrottavaa. Elly kasvaa ja kehittyy turvanaan joukko erilaisia ihmisiä.
Kirja kulkee läpi Ellyn lapsuuden ja nuoruuden vieden hänet aikuisuuteen, jossa lapsuuden tapahtumat ovat yhä läsnä.

Kani nimeltä jumala on saanut paljon kehuja, mutta minuun se ei onnistunut tekemään suurta vaikutusta. Kirjan alku oli lupaava ja pidin siitä. Alkuun kirjasta löytyi maagisia piirteitä. Puhuva kani ja Jenny Pennyn "taiat" saivat minut heti kiinnostumaan tarinasta, mutta sitten innostus lopahti. Kirjaan oli mahdutettu turhan paljon suuria aiheita ja asioita, joiden läpi kiidettiin pikavauhtia. Eikä sen takia mikään aiheista jaksanut pitää mielenkiintoa yllä pitkään. Tällä kertaa vähempi olisi ollut parempi.

Kirjasta löytyy monia mielenkiintoisia hahmoja, joista oli mukava lukea. Etenkin Jenny Penny, Arthur ja Ginger. Nämä hahmot tekivät tarinasta huomattavasti paremman ja heidän takiaan se voi jäädä hetkeksi mieleenkin. Jumala -kani oli harmikseni todella pienessä roolissa kirjassa. Kuvittelin paljon suurempaa roolia otukselle, jonka mukaan kirja on nimettykin.

Kani nimeltä jumala on tarina ystävyydestä, kasvusta, perheestä ja monesta muusta, mutta niin kuin sanoin minun makuuni aiheita oli aivan liikaa. Kaikkien selkeästi kerrottujen tapahtumien lisäksi tarinassa oli myös aiheita joista vain vihjattiin lukijale, mutta mitään vaikeaa päättelyä ei näissäkään tapauksissa tarvita.


Kani nimeltä Jumala, (When God Was a Rabbit, 2011)
Tammi, 2012
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Eveliina Rusanen
s. 324

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti


Manhanttanille rakennetaan uutta pilvenpiirtäjää, jonka työmaalta tehdään pelottava löytö. Maan alta löytyy hautakammio, jossa on 36 ruumista. Tavallisesta haudasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä luurangoista näkee selvästä murhien jäljet. Murhat ovat tapahtuneet yli sata vuotta sitten, eikä poliiseja suuresti kiinnosta asian selvittäminen, josta ei olisi enää hyötyä. Murhaaja kun varmasti on maannut itsekin kuolleena ties kuinka kauan. Kuvioihin ilmestyy kuitenkin pian tapauksesta erittäin kiinnostunut FBI:n erikoisagentti Pendergast, joka päättää selvittää tapauksen. Pendergast hankkii itselleen avuksi erään museon työntekijän, Nora Kellyn, reportteri Smitbackin, sekä ylikonstaapeli O`Shaughnessyn, joka alunperin patistettiin vahtimaan agentti Pendergastia.
Pendergast tovereineen saakin nopeasti paljon selville, mutta he saavat myös huomata, ettei tapauksen tutkiminen ole turvallista, sillä pian löydetään murhattu nainen, jonka kuolema vaikuttaa hyvin samanlaiselta, kuin vanhan hautakammion uhrienkin.

Ihmeiden kabinetti on ensimmäinen suomennettu osa Pendergast -sarjasta.
jälleen löysin sarjan, jonka jatko-osat menevät ehdottomasti lukulistalle. Ihmeiden kabinetissa oli paljon hyvää. Kirjan tunnelma oli hyytävä, kun ei aivan tiennyt onko kirjassa yliluonnollisia piirteitä vai onko kaikille tapahtumille luonnollinen selitys. Kirjan tapahtumapaikat ja historian havina toi kirjaan lisää hyytävää ja mystistä tunnelmaa. Valtava New Yorkin luonnonhistoriallinen museo pitkine hämärine käytävineen on suuressa roolissa kirjassa. Museon valtava arkisto on täynnä pölyttyneitä kummallisia tavaroita, jotka kätkevät varmasti suuret määrät salaisuuksia. Toivottavasti jatko-osissa tutkitaan museon tiloja ja salaisuuksia vielä lisää.

Agentti Pendergast on hahmona täydellinen. Hän nousi jo tämän yhden kirjan perusteella yhdeksi suosikkihahmokseni. Pendergast on salaperäinen, viisas ja ylväs agentti, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja tuntuu saavan valtuudet tehdä yksinään mitä haluaa. Hänellä on myös hyvin omalaatuiset metodit selvittää rikoksia ja keskittyä olennaiseen.

Ihmeiden kabinetti ei ole tämän kirjailija kaksikon ensimmäinen kirja, mutta kahta sarjan aiempaa osaa ei ole suomennettu. Ilmeisesti Pendergast ei näissä aiemmissa osissa ollut kuin sivuroolissa. Tämä aiempien osien puuttuminen ei suuresti haittaa. Toki tätä kirjaa lukiessa huomaa, että osan hahmoista kuuluisi olla lukijalle jo tuttuja, kun muistellaan aiempia tapahtumia, mutta sarjaan pääsee loistavasti mukaan tästäkin osasta alkaen.


Ihmeiden kabinetti, (The Cabinet of Curiosities, 2002)
Gummerus, 2009
Suom. Pekka Marjamäki
s. 653

torstai 5. huhtikuuta 2018

Tuula Sariola: Halikon kirkkomurha


Joulu on lähellä, mutta rikostarkastaja Olli Jääskeläinen ja Harto Koskinen joutuvat matkustamaan Saloon. Halikon kirkossa on tapahtunut murha ja miehet kutsutaan selvittämään tapausta paikallisten avuksi. Murhan tutkinta lähtee hieman kangerrellen liikkeelle, sillä paikallinen poliisi on päättänyt mennä helpoimman kautta ja hakea pidätettäväksi eniten syylliseltä vaikuttavan henkilön. Jääskeläinen ja Koskinen löytävät tapauksesta monta johtolankaa, eikä kaikki suinkaan viittaa kiinni otettuun.

Halikon kirkkomurha ei taida olla kovin mieleenpainuva teos. Yksinkertaista dekkaria on helppo lukea, mutta paljoakaan se ei tarjonnut lukijalleen. Dialogit poliisien kesken junnasivat lähes koko kirjan samaa rataa välillä nostaen jonkin uuden johtolangan esiin. Kirja ei tarjonnut mitään uutta ja mielenkiintoista, minkä takia kirjan lukemiseen olisi koukuttunut. Jääskeläinenkään ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta. Pikemminkin hän jäi muiden hahmojen varjoon, vaikka muissakaan ei ollut mitään ihmeellistä.

Halikon kirkkomurha on aika alkupäästä Sariolan tuotannosta, joten tyylihän on voinut muuttua paljonkin tämän ja uudempien kirjojen välillä. Kansikuva tässä kirjassa ainakin on hieno.

Päätin tänä vuonna osallistua hyllynlämmittäjä -haasteeseen ja Halikon kirkkomurha valikoitui yhdeksi haasteen kirjaksi. Tätä kirjaa lukuunottamatta nämä Sariolan dekkarit eivät ole suuremmin mielenkiintoani herättäneet, mutta tämä on ollut hyllyssä odottamassa jo kauan. Kiinnostuksen kirjaan herätti tapahtumapaikkoina toimivat Salo ja Halikko, jotka ovat tuossa ihan lähellä. Toki kirjan kirjoittamisesta on jo aikaa, joten paljon on ehtinyt muuttua.


Halikon kirkkomurha
Gummerus, 1991
Päällys: Vincent Bakkum
S. 224
Kirjoittanut: Ritva Sarkola

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Tuuli Vuorma: Roistoakatemia osa 3 -Angedelin prinsessa


Ikivirran asukkaat odottavat innolla kevättä, sillä itse Angedelin prinsessa on saapumassa vierailulle. Prinsessan saapuminen kiinnostaa sekä roistoja, että poliiseja. Roistoakatemiassa opiskeleva Roi Hopponen joutuu tiukempaan paikkaan kuin ikinä, sillä hänen on viimein päätettävä kenen joukkoihin hän oikeasti kuuluu.
Roi Hopponen päätyykin vaaralliseen ja epävarmaan seikkailuun keskelle poliisien ja rosvojen välienselvittelyjä. Jännittävästä seikkailusta huolimatta, Hopposella on itselläänkin yksi roisto kiikarissa, jonka kanssa hän mielellään selvittelisi menneitä rikoksia.

Angedelin prinsessa on kolmas osa Roistoakatemia -sarjasta. Sarja kertoo Roi Hopposesta, joka väärinkäsityksen takia opiskelee poliisikoulun sijasta Roistoakatemiassa. Roistoakatemia nimensä mukaisesti kouluttaa nuorista päteviä roistoja. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Angedelin maahan ja menneeseen aikaan.

Roistoakatemia on erittäin koukuttava sarja, joka kasvaa kirja kirjalta. Angedelin prinsessa oli taas hyvin erilainen kirja kahteen aiempaan osaan verrattuna, sillä tämä kirja alkoi hurjalla seikkailulla ja oli muutenkin juoneltaan huomattavasti muita vauhdikkaampi. Roistoakatemia ja sen kekseliäät oppiaineet olivat pienessä roolissa tällä kertaa, mutta niiden tilalla oli hurjasti uusia asioita ja sitä seikkailua.

Minusta Angedelin prinsessa on paras Roistoakatemia -kirja tähän mennessä, sillä kaikki hahmot, etenkin Roi, Lulu, Kaapo ja Marsu ovat jo niin tuttuja, että kaikki hurjat tapahtumat saavat lukijan tunteet pintaan. Kirjassa saakin riemuita, nauraa, surra ja kauhistella. Angedelin prinsessa on kaiken seikkailun keskellä surullinen ja tunteikas kirja.

Olen Roistoakatemiaan jo niin koukussa, että odotan kauhulla hetkeä, jolloin sarja loppuu, eikä siihen edes mene kauaa. Toisaalta en malttaisi odottaa, että viimeinen osa ilmestyy, sillä haluan lisää tätä. Hopposen ja ystävysten seikkailu jäi pahasti kesken, tai se ei oikeastaan ehtinyt edes alkaa, mutta odotan sitä innolla, sillä tuleva seikkailu kuulostaa sen verran lupaavalta.


Lue myös: Caapparin kääty, ja Hotelli tiilenpää.


Roistoakatemia osa 3 -Angedelin prinsessa
KVALITI, 2018
Kansi: Michael Kingdom
s. 507

torstai 29. maaliskuuta 2018

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on jatkoa kirjoille Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi.
Joséphine joutuu jälleen nousemaan ylös vaikean elämänvaiheen jälkeen, eikä se suju helposti. Ystävät yrittävät patistaa häntä tarttumaan taas elämään kiinni, rakastettu lähettää lahjoja ja lapset pulmailevat omien murheidensa kanssa. Joséphinen on vaikea luottaa itseensä. Hän ei nää itseään kirjailijana, rakastettuna eikä oikein minään muunakaan. 
Joséphinen selvittäessä tietä onneen kirjassa myös muut tutut hahmot pääsevät ääneen kukin oman tilanteensa kanssa. 

Aiempien osien tyyliin myös Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin on täynnä arjen yksityiskohtia ja kerrontaa elämästä. Runsas hahmovalikoima ja pieninä pätkinä kerrotut kohtaukset luovat kirjaan tv-sarjamaisen tyylin. Pancolin kerronta on selkeää ja täynnä pieniä huomioita elämästä.

Minua hieman ihmetytti kirjan edetessä se, ettei siitä tuntunut löytyvän lainkaan sellaista koko kirjan läpi kulkevaa pääjuonta. Aiemmissa osissa Joséphine on jonkin tapauksen myötä tullut päähahmoksi kirjaan, mutta tässä hän vaikutti jäävän jopa muutaman hahmon varjoon. Etenkin Hortense ja Gary nousivat aika paljon esiin. Kirja olisi mielestäni kaivannut jonkin punaisen langan ollakseen hieman selkeämpi ja ryhdikkäämpi. Nyt kirja rönsyili ja asiat vain kulkivat sivujuonina eteenpäin. Punaisen langan puuttumisesta huolimatta kirjaa oli mukava lukea. Joséphinen kirjailijan elämästä olisin voinut lukea enemmänkin. Muista hahmoista kerrottiin riittävästi. 

Tämä sivujuonien täyteinen tiiliskivi on nopeaa luettavaa, mutta en suosittele lukemaan tämän sarjan kirjoja peräkkäin. Yksikin osa tästä sarjasta on jo aika täyteläinen, enkä itse ainakaan jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä kaikkien kolmen osan ajan kerrallaan. Onneksi minulla näiden kirjojen välillä on pitkät tauot, eikä näin ollen minkäänlaista "ähkyä" tullut. Lähes kaikki hahmot kuitenkin ovat pysyneet muistissa pitkistä lukutauoista huolimatta ja ne loput unohtuneet palaavat mieleen nopeasti.


Lue myös: Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi


Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, (Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Bazar, 2013
Suom. Lotta Toivanen
s. 921

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Seita Rönkä: Koutamäen noita


Lone on tyttö, joka asuu pienessä Koutamäen kylässä. Yksikseen viihtyvä Lone saa kesäänsä jännitystä kun kylään muuttaa kaunis juoruja herättävä nainen. Naisen tyly käytös saa huhumyllyn hurjimmilleen ja pian naista epäillään jo noidaksi. Lone ei juoruista piittaa ja tutustuu naisen omistamaan upeaan ja viisaaseen hevoseen.
Lonen kesä täyttyy jännittävistä päivistä upean hevosen, mielenkiintoisen naisen ja kesätöitä kylässä tekevän komean pojan kanssa. Lone huomaa pohtivansa mitä salaperäinen nainen salailee niin tarkoin.

Koutamäen noita on kiva sekoitus nuorten heppa- ja fantasiakirjaa. En ole vuosiin lukenut ainuttakaan heppakirjaa, sillä harvemmin vastaan tulee yhtään, joka sopisi hieman vanhemmille lukijoille. Koutamäen noidassa hevosjuttuja on saatu mukaan sopivasti ja tarina sopii silti muillekin kuin perheen pienimmille.

Koutamäen noita on kesäinen kirja, jossa taikuus ja noituus on tuotu hienosti nykyaikaan. Liikaa fantasiaa kirjassa ei kuitenkaan ole ja kirja vaikuttaakin paikoitellen kertovan tavallisen nuoren tytön elämästä. Lone on ihana hahmo ja pidin hänestä heti. Hänen yksinäinen luonteensa sopii kirjan tunnelmaan loistavasti.

Rönkä kuvailee kirjan hahmoja aika vähän, mutta siitä huolimatta kaikki hahmot Oliveria lukuunottamatta ovat eläväisiä ja heistä saa hyvän otteen. Oliver jäi itselleni mysteeriksi. En vielä kirjan lopussakaan tiennyt minkälainen hän on, muuta kuin ulkonäöltä. Tämän takia Lonen ja Oliverin väliset kohtaukset eivät olleet kirjan parasta antia.

Tämän kirjan tunnelmissa on mukava odottaa tulevaa kesää ja juhannustaikoja.


Koutamäen noita
Haamu, 2018
s. 223
Kannen kuva: Marjo Nygård
Arvostelukappale

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak


Nuori Edith Cushing haluaa olla moderni itsenäinen nainen, mutta kun hän kohtaa salaperäisen ja upean miehen, ajattelee hän ensimmäistä kertaa voivansa avioitua. Edith muuttaa miehen luo tämän rapistuneeseen ja syrjäiseen kartanoon. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kunnossa, eikä Edith pian tiedä mikä on totta ja mikä ei, sillä talossa tuntuu piilevän lukuisia salaisuuksia.

Crimson Peak perustuu Guillermo del Toron ja Matthew Robbinsin elokuvakäsikirjoitukseen.
Crimson Peakia en ole nähnyt elokuvana, eikä kirjakaan loppujen lopuksi tehnyt suurta vaikutusta. Parasta kirjassa oli 1900-luvun alun tunnelma ja ajatus syrjäisestä Allardale Hall kartanosta Englannin maaseudulla.
Kirjan tunnelma ei kuitenkaan päässyt kovin usein esiin. Kummitukset vain olivat ja menivät, mutta pelottava tunnelma ei päässyt läheskään aina valloilleen. Edithin tuntemuksia tai ajatuksia ei huomioitu mielestäni tarpeeksi näissä kohdissa. Itse tarinakaan ei päässyt yllättämään.

Crimson Peak ei ollut loistava minun mielestäni, mutta siitäkin löytyi omat hyvät puolensa, eikä lukeminen takunnut missään vaiheessa. Tönkköä teksti ei siis ollut. Luin kirjan vauhdilla, eikä mieleenikään tullut jättää sitä kesken. Pidin Edithin kirjoitushaaveista ja kirjan alun kuva Allardale Hallista oli upea. Voi kun se olisi kuvailtu yhtä upeasti myös sanallisesti.

En ole kauhun suurkuluttaja, joten on vaikea arvioida tämän kirjan tasoa kauhukirjojen joukossa, saati suositella sitä kauhusta pitäville. Sen kuitenkin tiedän, että olen lukenut huomattavasti huonompaa kauhua, mutta myös parempaa.


Crimson Peak, (Crimson Peak:The Official Movie Novelization, 2015)
Like, 2015
Suom. Sami Heino
s. 351

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Helen Fielding: Bridget Jones -Vauvapäiväkirja


Bridget Jones huomaa olevansa raskaana. Biologinen kello on tikittänyt jo pitkään ja Bridget on haaveillut omasta lapsesta ja ihanasta perheestä, mutta kun unelma viimein toteutuu ja lapsi kasvaa hänen vatsassaan, ei todellisuus vastaa aivan kuvitelmaa. Bridget on nimittäin edelleen sinkku ja isävaihtoehtoja on kaksi. Vauvapäiväkirjassa Bridget kertoo päiväkirjamuodossa lapselleen tarinan siitä kuinka tämä syntyi.

Bridget Jones -Vauvapäiväkirja tuo takaisin nelissäkymmenissä kulkevan vauhdikkaan ja koheltavan Bridgetin. Kun luin tätä ennen ilmestyneen Mad about The Boyn ajattelin, ettei tämä sarja kaipaa enää jatkoa, vaikka kaikki kirjat ovat onnistuneet, mutta olin väärässä, sillä Vauvapäiväkirja sopii sarjaan loistavasti. Se tarjosi uuden mielenkiintoisen tarinan, vaikka Bridgetin -tarinan tuntevat varmasti arvaavat tai tietävät kirjan loppuratkaisun. Vauvapäiväkirjassa mentiin ajassa taaksepäin, sillä Mad about The Boyssa Bridget oli jo viisikymppinen äiti.

Mukaansatempaava hauska tarina eteni vauhdilla ja kirja oli luettava lähes yhdeltä istumalta. Idea siitä, että äiti kirjoittaa lapselleen päiväkirjan tämän syntymävaiheista on loistava. Toki Bridgetin tapauksessa lapsen odotus on sen verran hupaisaa ja erikoista, että en tiedä kuinka moni lapsi haluaisi kuulla tässä tapauksessa tarinansa.

Uskallan suositella myös niille, jotka eivät pitäneet Mad about The Boysta. Vauvapäiväkirja vie sarjan mielestäni takaisin siihen tyyliin mitä ensimmäiset kaksi osaa olivat. Nykypäivän teknologian kanssa pähkäily ja sometus nimittäin oli taas kadonnut ja sen tilalla oli tutut ruokapähkäilyt ja painosta murehtiminen. Kirja ei ole pitkä, mutta Bridgetin hullunkurinen luonne ehtii ilmetä monesti.


Bridget Jones -Vauvapäiväkirja, (Bridget Jones`s Baby, 2016)
Otava, 2016
Suom. Annika Eräpuro
s. 237

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag


Runoilija Jesper Humlinin elämä on tilanteessa, jossa kaikki vaativat häneltä jotakin, jota hän ei halua tehdä. Tyttöystävä haluaa lapsen, kustantaja haluaa rikosromaanin ja vanha tuttu haluaa hänen pitävän kirjoituskurssia maahanmuuttajille. Humlinin äitikään ei helpota poikansa tilannetta omalaatuisella käytöksellään.
Hiukkasen pinnallista elämää elävä Humlin saa kokea suurimman seikkailunsa, kun hän tutustuu kirjoituskurssinsa pakolaisiin. Kolme hyvin erilaista naista. Jokaisella oma surullinen tarina kerrottavanaan.

Nimeltään Tea-Bag etenee sujuvasti. Se on kirja pakolaisista, jotka joutuvat elämään maan alla pysyäkseen turvassa. Kirjassa kerrotaan kolmen pakolaisnaisen tarinat, Tea-Bagin, Tanjan ja Leylan. Kaikkien tarinat kulkevat Jesper Humlinin tarinan ohella ja vaikka kaikkien näiden kolmen tytön tarinat ovat surullia ja synkkiä, ei ikävillä tapahtumilla mässäillä liiaksi. Uskon lukijoiden ymmärtävän ilman rautalangasta vääntämistäkin mitä kirjan päähenkilöt pakomatkoillaan joutuvat kokemaan ja millaista elämää he sitä ennen joutuivat elämään.

Jesper Humlin on hahmona mielestäni aika saamaton. Hän ei saa kirjassa ääntään kuuluviin ketään vastaan. Mies ajelehtii elämässään eteenpäin ja yrittää sanoa vastaan monelle, mutta kukaan ei tunnu kuuntelevan. Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan, saisiko mies otettua itseään niskasta kiinni ja kirjoitettua haluamansa kirjan.

Nimeltään Tea-Bagia lukiessa huomaa, että Mankellilla oli kirjoittaminen hallussaan ja pidin tästä kirjasta juurikin tuon loistavasti etenevän kirjoituksen takia. On myös mukava lukea kirjaa maahanmuuttajista, ilman että kirjailija saarnaa lukijalle liiaksi. Välillä tässäkin kirjassa repsahdettiin kehumaan maahanmuuttajia omien kansalaisten kustannuksella, mistä en erityisemmin pidä, mutta tätä ei onneksi oltu viljelty kirjan täydeltä. Olen sitä mieltä, että muita voi kehua muutenkin kuin muita haukkumalla. Esimerkiksi tässä kirjassa monesti kehuttiin kuinka maahanmuuttaja löytää taksikuskina heti perille, kun taas ruotsalaiskuski ei sitten millään, tai kuinka maahanmuuttajat arvostavat ruotsalaista runoutta, kun taas ruotsalaiset lähinnä uhoavat vetävänsä turpaan, jos ei heti runoa ymmärrä. Jos tälläiset asiat unohdetaan niin kirja oli oikein hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta.


Nimeltään Tea-Bag, (Tea-Bag, 2001)
Otava, 2004
Suom. Laura Jänisniemi
s. 379
Kansi: Timo Numminen

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Daphne du Maurier: Rebekka


Tarinan kertoja on ujo nuori nainen, joka elantonsa eteen kulkee uteliaan nousukkaan rouva Van Hopperin seuraneitinä minne tämä ikinä haluaa matkustaa. Eräänä päivänä Monte Carlossa, rouva Van Hopper päättää jututtaa lomalle saapunutta herra de Winteriä, joka omistaa upean Manderleyn kartanon Cornwallin rannikolla.
Kertoja päätyy viettämään aikaa itseään vanhemman herra de Winterin kanssa ja kaikkien yllätykseksi mies haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin ja viedä hänet mukanaan Manderleyhin.
Pariskunnan onnellinen rakkaus muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi heidän saapuessa kotiin. Kartanossa voi edelleen nähdä kuinka entinen rouva de Winter asui ja eli ennen kuolemaansa.

Rebekka on tunnelmallinen ja rauhallinen kirja, jota on ilo lukea. Paikoitellen se vaikuttaa kummituskertomukselta vaikka ei sitä edes ole. Homeenhajuinen rantamökki, entisen rouvan tarkoin varjellut tavarat, sekä hieman karmiva palvelusväkeen kuuluva rouva Danvers, luovat kirjaan sellaista tunnelmaa.
Brittitunnelmaan on helppo päästä mukaan du Maurierin kuvaillessa kirjastohuoneeseen katettuja iltapäiväteehetkiä. Teetä, paahtoleipää ja marmeladia kirjastossa, unohtamatta jälkiruuaksi nautittavia leivoksia ja hedelmiä. Upea Manderleyn kartano kätkee sisälleen tarinan, josta ehtii kuvittelemaan paljon, ennen kuin asioiden todellinen laita selviää.
Todellisuudessa kirjassa ei ehdi edes erityisen paljon tapahtumaan, sillä lukijalle kuvaillaan paljon kartanoa ja sen ympäristöä lintuineen ja kasveineen.

Minä pidin Rebekasta paljon. Tälläiseen kauniiseen tarinaan on helppo uppoutua ja nautiskella kaikesta mitä kirjailija kuvailee. Pakostakin iski pieni haikeus kun kirja loppui. Kirjan alkaessa, voi päätellä jotakin siitä miten kirja päättyy, mutta silti noiden viimeisten sivujen lukeminen oli surullista.

Rebekka oli kirjassa läsnä kokoajan. Kertojan nimettömyys vahvisti tunnetta siitä, että kartanoa edelleen hallitsi tuo mystinen kaunis ja kaiken taitava nainen, jota kaikki niin ihailivat hänen eläessään. Kertoja on ujo, eikä uskalla panna vastaan edes palvelusväelle, niimpä hän tuntee itsensä pieneksi ja riittämättömäksi Rebekan varjossa.


Rebekka, (Rebecca, 1936)
WSOY, 1938
Suom. Helvi Vasara
s.309

torstai 1. maaliskuuta 2018

Sujata Massey: Rei Shimura ja tappava manga


Japanilais-amerikkalainen Rei Shimura päätyy taas tutkimaan hämäräperäisiä asioita. Hän tekee Gaijin Times lehdelle antiikista kertovia artikkeleita muun työnsä ohella tienatakseen vähän ylimääräistä. Lehti on kuitenkin menettänyt runsaasti lukijoita ja sille on keksittävä täysin uusi suunta. Aiheeksi valitaan trendikäs manga, jota kaikenlaiset ihmeset tuntuvat lukevan. Rei ei ole riemuissaan lehden uudesta suuntauksesta, mutta päättää yrittää tehdä vakavan lehtiartikkelin mangan taiteellisesta puolesta. Rei valitsee aiheekseen omasta mielestään kiinnostavimman manga -sarjan, mutta kohtaa heti alkumetreillä ongelmia, jotka kasvavat valtaviin mittoihin. Kuoleeko joku hänen tutkimuksiensa tähden vai onko taustalla jotakin muuta?

Rei Shimura ja tappava manga on neljäs osa Rei Shimura -sarjassa.
Tällä kertaa Massey käsittelee monelle tuttua mangaa. Itsekin aikoinaan mangaa lukeneena, aihe on kiinnostava. Kirjasta löytyykin monipuolisesti tietoa aiheesta. Kuvailuun pääsevät ainakin mangaliikkeet, kahvilat, cosplay ja Comic-Conit. Niin kuin jokaisessa aiemmassakin osassa, myös tässä unohdin täysin kirjan olevan dekkari, jossa selvitettään murhaa, sillä japanin upeaan ja monipuoliseen kulttuuriin on erittäin helppo uppoutua näiden kirjojen parissa.

Kirjassa esiteltiin joukko uusia hahmoja, mutta mukana oli Rein lisäksi myös aiemmista kirjoista tuttuja kasvoja. Rei on hahmona uhkarohkea ja hän tuntuu tekevän paljon asioita ennen kuin miettii. Siksi hän joutuukin kummallisiin, jopa vaarallisiin tilanteisiin yhä uudestaan. Tällä kertaa Rein varsinainen ammatti antiikin parissa ei päässyt kirjaan kuin pieninä muistutuksina, sillä hän keskittyi täysipäiväisesti artikkelinsa tekoon.

Rei Shimura -sarjan kirjat ovat nopeita ja helppoja lukea, mutta ne ovat täynnä toinen toistaan milenkiintoisempia asioita Japanista ja sen kulttuurista.


Lue myös: Rei Shimuran ensimmäinen tapausRei Shimura ja zen-temppelin arvoitus, ja Rei Shimura ja ikebana-mestari.


Rei Shimura ja tappava manga, (The Floating Girl, 2000)
Gummerus, 2003
Suom. Titta Leppämäki
s. 368

maanantai 26. helmikuuta 2018

Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 2


Woodburyn asukkaat ovat peloissaan ja levottomia, sillä heidän turvapaikkansa kuvernööri on kadonnut. Lilly Caul päättää ottaa selvää tilanteesta ja tapaa huonokuntoisen kuvernöörin. Lilly luottaa kuvernööriin ja haluaa auttaa tätä pitämällä kaupungin asioista huolta, kunnes mies voi palata töihin.
Voimistuessaan kuvernööri johdattaa kaupunkilaiset taisteluun läheisessä vankilassa asuvaa yhteisöä vastaan. Hän haluaa tuhota jokaisen vankilassa asuvan vihollisen lopullisesti, mutta silmitön viha vankilan asukkaita kohtaan haittaa hänen arviointikykyään, eikä hyökkäys suju aivan suunnitelmien mukaan.

Kuvernöörin tuho osa 2 on neljäs osa The Walking Dead -kirjasarjasta.
Kuvernöörin tuho osa 1 oli mielestäni loppua kohden hyvin raaka, mutta halusin silti lukea tämän viimeisenkin osan, jotta saisin tietää mitä kaikille tutuiksi tulleille hahmoille lopulta käy. Tämä Kuvernöörin tuho osa 2 oli kuitenkin sarjan selkeästi huonoin osa. Aikaisemmista osista eniten pitämäni seikkailun ja selviytymisen kuvaileminen puuttui täysin. Juoni oli yhtä taistelua ja verenvuodatusta alusta loppuun. Minä lukijana olisin kaivannut vähän sääliä hahmoja kohtaan ja hitusen onnen kajastusta edes välillä, mutta turhaan.

Kirja rakentuu lähes täysin erilaisille kuvauksille siitä miltä zombit näyttävät ja haisevat, sekä kuolemalle, tappamiselle ja verelle. Kuvernööri on odotetusti ihan yhtä sekopäinen kuin muissakin osissa, mutta pettymyksekseni myös Lilly menetti otettaan viisaasta ajattelutavastaan entistä enemmän. Jos järjen äänen kirjasta haluaa löytää, kuuluu se varmasti Lillyn poikaystävälle Austinille. Lillyn järkiintyminen kirjan loppupuolella ei onnistunut enää pelastamaan tilannetta kovin paljon.

En voi siis sanoa nauttineeni erityisemmin tämän verellä kyllästetyn taistelukirjan lukemisesta. Ensimmäiset osat kun mielestäni olivat kuitenkin kiinnostavia ja huomattavasti parempia kuin tämä. Luulinkin tämän olevan sarjan viimeinen osa, mutta ilmeisesti juurikin tänä vuonna ilmestyy uusi osa suomeksi, joten jatkoa seuraa ja minäkin aion jatkaa sarjan lukemista edelleen.


Lue myös: Kuvernöörin nousuTie Woodburyyn ja Kuvernöörin tuho osa 1.


The Walking Dead -Kuvernöörin tuho osa 2, (The Fall of the Governor Part Two, 2014)
Like, 2016
Suom. Marika Saastamoinen
s. 343

torstai 22. helmikuuta 2018

Sophie Kinsella: Hääyöaie


Lottie haluaa naimisiin, mutta hänen poikaystävänsä ei ole asiasta samaa mieltä. Kun odotettua kosintaa ei sitten kuulu, on Lottien mielestä suhdetta turha jatkaa. Lottie yrittää vältellä eron tuottamaa tuskaa ja päättää tavata nuoruutensa rakkauden, joka on ottanut häneen yhteyttä. Entisten rakastavaisten tavatessa kaikki tuntuukin järjestyvän. Mies kosii ensimmäisillä treffeillä ja pariskunta on täysin varma ikuisesta rakkaudesta.
Lottien juuri eronnut sisko Fliss kauhistuu kuullessaan hääuutiset ja päättää estää sikoaan tekemästä taas yhtä suurta virhettä. Lottie uuden miehensä kanssa ehtii kuitenkin karata upealle häämatkalle, eikä Flissin auta, kuin yrittää parhaansa mukaan estää pariskuntaa sinetöimästä liittoaan. Seurakseen matkalle hän saa sulhasen bestmanin, toisiin ajatuksiin tulleen Lottien ex-miehen. sekä loistavalla mielikuvituksella varustetun poikansa.

Hääyöaie on hauska ja kommelluksien täyteinen hömppäkirja. Ei ehkä ihan Kinsellan parhaimmistoa, sillä onhan tämä erittäin ennalta-arvattava ja juoni tuntui kaipaavan jotakin lisää, sillä välillä kirja toisti itseään. Alun haukat jutut ei naurattanut enää loppua kohden yhtä paljon. Tämä on sellainen kunnon aivot narikkaan kirja, jossa ei edes tasoitukseksi oteta yhtäkään asiaa kovin vakavasti.

Lottien huima häätouhu ja karkaaminen Kreikan saaristoon, ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta yllätyksellisyydellään, mutta sen sijaan minun lukukokemustani piristi Flissin luvut. Fliss olikin hahmona huimasti yllätyksellisempi ja milenkiintoisempi ja vaikka Lottie nyt olikin päähahmo, odotin Flissistä kertovia kohtauksia enemmän. Flissin poika ansaitsee myös erityismaininnan, sillä hän piristi myös kirjaa valloittavalla luonteellaan. Yhdessä Fliss ja Noah järjestävätkin kirjan hauskimmat kohtaukset.

Tuttuun Kinsellan tyyliin kirjassa oli paljon rakkautta, ystävyyttä ja kohellusta.


Hääyöaie, (Wedding Night, 2013)
WSOY, 2014
Suom. Aila Herronen
s. 389

maanantai 19. helmikuuta 2018

Alan Bradley: Piiraan maku makea


11 -vuotias Flavia de Luce asuu isänsä ja kahden siskonsa kanssa Englannin maaseudulla, suvun kartanossa Buckshawissa. Flavia on ovela ja viisas tyttö, joka viihtyy erityisesti kemian parissa. Hänen upea laboratorionsa mahdollistaa monien haaveiden toteuttamisen, sillä siellä hän voi harjoitella myrkkyjen keittämistä ja teettää mitä jännittävempiä kokeita.
Eräänä aikaisena aamuna Flavia kohtaa puutarhan kurkkupenkissä omasta mielestään hyvin mielenkiintoisen näyn. Flavia löytää nimittäin kuolleen miehen ja päättää selvittää mitä tälle on tapahtunut.

Piiraan maku makea on ensimmäinen osa Flavia de Luce -dekkarisarjasta.
Olen katsellut tätä sarjaa jo pidempään ja lukenut paljon kehuja sarjasta, mutta nyt viimein tartuin itse tähän kauniskantiseen ensimmäiseen osaan. Kaksi seuraavaakin osaa odottaa jo hyllyssä ja eiköhän ne jossain vaiheessa luettua tule, vaikka tässä kirjassa muutama asia häiritsikin.

Piiraan maku makea on helppolukuinen ja etenee nopeasti. 1950-luvun Englannin maaseutu kiinnostaa myös tapahtumapaikkana. Lapsi rikosten selvittäjänä, ei varsinaisesti ole ihan tuore keksintö, mutta on kiva, että sitä ratkaisua on kokeiltu tälläisessa vähän aikuisempaan tyyliin sopivammassa kirjassa. Muut minulle tutut lapsitutkijat, kun ovat ainakin huomattavasti heppoisempaa ja lapsiystävällisempää tyyliä.

Kirjassa minua ärsyttää Flavia. Hän ei ollut ainakaan tässä ensimmäisessä osassa mielestäni kovin uskottava. En pidä uskottavana, että 11-vuotias lapsi pystyisi toimimaan niin kylmästi tälläisessa tapauksessa. Myös hänen luonteensa ärsytti välillä kirjan edetessä. Flavia on hahmona aika ilkeä ja vaikka hän väittikin siskojaan ilkeiksi, taitaa hän itse kuitenkin olla se ilkein sisko. Myös Flavian kehuminen onnistuneesta työstä oli omituista. Saisiko lapsi tosiaan kehuja sabotoidessaan poliisien työtä ja pihisteltyään johtolankoja. Flaviasta löytyi myös mielenkiintoisia piirteitä, joista oli mukava lukea, kuten hänen harrastuksistaan kemian parissa. Kaikki ei minua tässä nuoressa päähahmossa siis häirinnyt.

Kirjan tunnelman takia tartun varmasti jatko-osiinkin, kunhan vain ehdin. Toivon Flavian kehittyvän ja kasvavan hahmona. Hänen siskoistaan ja Buckshawista lukisin mielelläni myös lisää.


Piiraan maku makea, (The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)
Bazar, 2014
Suom. Maija Paavilainen
s. 389

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Karolina Kouvola: Soturit


Soturit on tietokirja, jossa esitellään kuusi historiallista soturiryhmää, berserkkisoturit, assassiinit, temppeliherrat, samurait/ninjat, lakotat ja tugeeni-kuristajat. Kirjassa jokainen näistä soturiryhmistä esitellään noin 50 sivun kokonaisuuksina.

Soturit herätti kiinnostukseni heti ilmestyttyään. Odotin eniten kirjan ensimmäisiä lukuja, jotka kertovat berserkkisotureista, assassiineista ja temppeliherroista. Nämä soturiryhmät kiinnostivat, sillä niistä minulla oli valmiiksi kaikenlaisia mielikuvia ja halusin totuudenmukaisempaa aineistoa. Aiempi tietämykseni kun koostui lähinnä elokuvista ja peleistä. Kirjan luettuani kävi kuitenkin niin, että kiinnostavimmat tekstit löytyivätkin kirjan loppupuolelta, vaikka kaikki aiheet olivat kiinnostavia ja veivät mukanaan.

Paljon tietoa tästä kirjasta saikin, eikä varmasti kaikki jäänyt kerrasta päähän, sillä asiaa ja aiheita oli paljon. Onneksi kirjaan on helppo jälkikäteen palata, vaikka vain jotakin yksittäistä asiaa tarkastelemaan. Minulle tämä kirja oli tarpeeksi kattava kokonaisuus, enkä siis jäänyt kaipaamaan mitään tiettyjä asioita kirjalta sen luettuani. Kouvola on saanut ainakin minun makuuni tarpeeksi yleistä tietoa ja yksityiskohtia tähän kirjaan.

P.S. Soturit on ensimmäinen tietokirja blogissani! (Yleensä en lue tietokirjoja alusta loppuun, joten en myöskään bloggaa niistä.)


Soturit -assassiineista samuraihin
SKS, 2017
Kansi: Timo Numminen
s. 300

torstai 8. helmikuuta 2018

Väinö Linna: Täällä Pohjan tähden alla 1-3


Täällä pohjan tähden alla -trilogia alkaa 1880 -luvulta ja jatkuu 1950 -luvulle saakka. Kirjat käsittelevät monia suuria muutoksia, mutta yksi eniten kirjassa huomiota saava aihe on kansalaissota punaisten näkökulmasta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi pieneen hämäläiskylään.

Henkilöistä Koskelan perheenjäsenet on kaikissa kolmessa kirjassa pääosissa. Ensimmäisessä kirjassa Jussi Koskela alkaa torppariksi pystytettyään itselleen ja vaimollaan komean mökin suolle, jonka Jussi omin voimin kaivaa ylös. Torppa sijaitsee pappilan mailla. Jussi ja Alma elävät säästeliäästi ja perustavat perheen. Heille syntyy kolme poikaa, Akseli, Aleksi ja Akusti. Perhe ei saa kauaa kuitenkaan nauttia rakentamastaan torpasta rauhassa, sillä pappilaan muuttaa uusi kirkkoherra, joka koventaa pikkuhiljaa vuokraehtoja ja vie osan Koskelan raivaamasta pellosta.
Kylällä tapahtuu samaanaikaan paljon muutoksia ja uudistuksia. Perustetaan kansakoulu, palokunta ja rakennetaan työväentalo. Torppareita häädetään ja erimielisyydet sen kuin lisääntyvät.

Toisessa kirjassa keskitytäänkin enemmän Jussi Koskelan poikiin, etenkin Akseliin, joka on jo varttunut mieheksi ja perustaa omaa perhettään Elinan kanssa. Akseli asuttaa perheensä kanssa nyt isänsä rakentamaa torppaa, jonka hän maksaa veljilleen. Tässä kirjassa tapahtuukin hurjalla vauhdilla paljon asioita. Ensin on maailmansota, joka ei loppujenlopuksi näy Pentinkulmalla suuremmin. Nikolai II syöstään vallasta ja myös Pentinkulmalla alkaa tapahtua. Kyläläiset jakaantuvat entistä tuntuvammin ja pian jo kerätään aseita ja lähdetään Tampereelle rintamalle sotimaan. Akseli on menossa mukana suuressa roolissa ja pikkuveljet tulevat perässä, mutta he ovat enenmmänkin vain mukana taustalla. valkoiset vievät voiton kansallissodassa ja punaiset palaavat koteihinsa tai lähtevät pakoon. Hävinneet kokevat kovan kohtalon. Vankileirit ja ammutuksi tuleminen on monen lopullinen kohtalo.

Kolmannessa kirjassa vankileiriltä vapautettu Akseli jatkaa elämäänsä perheensä kanssa. Hän eristäytyy muista kyläläisistä ja keskittyy työhön. Torppa saadaan lunastettua omaksi ja torppariaika on takanapäin. Myös lisää maata Akseli saa hankittua ja hän aikookin keskittää energiansa saadakseen pojilleen tarpeeksi maata ja tilaa perustaa omat perheet.
Täydellinen rauha ei ole kylään kuitenkaan laskeutunut ja pian alkaa muilutukset, joissa moni kyläläinen saa osumaa. Akselin Poikienkin on aika mennä armeijaan kukin vuorollaan. Kun kylässä muuten alkaisi olemaan mukava elellä alkaa talvisota, jonka rintamalta ilmoitetaan Koskelaankin suru-uutisia. Kirja päättyy jatkosotaan.

Väinö Linna on tehnyt suuren työn ja osannut kuvailla elävästi ja erittäin kattavasti elämää sotien ja muutosten aikana. Näissä kirjoissa ihmiset ja heidän tapansa tuntuvatkin nousevan huomattavasti suurempaan rooliin, kuin sotien tai muiden historiallisten tapahtumien kuvaukset. Kirjoista löytyy suuri valikoima keskenään hyvin erilaisia hahmoja ja tämä mahdollistaa monipuolisen kuvauksen sen aikaisesta elämästä.

Täällä pohjan tähden alla -trilogiasta on erittäin vaikea kirjoittaa, sillä se on niin täynnä asiaa ja tunteita, eli hyvin paljon sisäistettävää. Suosittelen tämän lukemista kaikille. Koko Trilogia on aiheeltaan rankka, eikä se ole mikään nopealukuinen välipalakirja, mutta mielestäni sen parissa vietetty aika palkitaan. Hyvä kirja herättää monenlaisia tunteita ja siinä tämä kirja varmasti onnistuu.

Kyläläisten ilot ja surut tuodaan esiin peittelemättä. Kaunopuheisuus unohdetaan ja asiat kerrotaan lukijalle niin kuin ne on. Monesti kirjan edetessä ainoa ajatus olikin, että ei näin voi käydä. Liian moni hyvä hahmo joutui kokemaan epäreilun elämän ja vielä epäreilumman kuoleman, mutta niinhän se meni oikeastikin. Surullisista kohtaloista kerrottiin niin punaisten kuin valkoistenkin puolelta, vaikka pääasiassa tässä keskityttiin punaisten kokemiin vääryyksiin.


Täällä pohjan tähden alla 1-3
WSOY, 1959, 1960, 1962
Päällys: Alfons Eder
s. 1046

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Anne Salovaara: Afroditen askelin


Afroditen askelin on nuorille suunnattu novellikokoelma jossa on kymmenen novellia. Novelleissa nuoret kipuilevat kukin oman ongelmansa kanssa. Novellien aiheet ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta ne kaikki yhdistyvät jollakin tavalla Kreikan mytologiaan. Kirjan lopusta löytyy epilogi, josta voi tarkistaa mihin mytologian taruun mikäkin novelli viittaa.

Afroditen askelin on nopealukuinen, mutta surullinen kirja. Novellien aiheet ovat aika rajuja, koskettavia ja surullisia. Muutama poikkeus toki tästäkin löytyy ja novellit Jäätelökesä, Jalanjälkipolku ja Afroditen askelin keventävät hiukkasen kokoelman synkkää tunnelmaa.
Monen novellin loppu on jätetty lukijan itse tulkittavaksi. Kovin vaikeita päätelmiä ei kuitenkaan lukijan tarvitse tehdä, sillä tarinat aukeavat riittävästi.

Kirjan lopusta löytyvä Epilogi tuli minulla tarpeeseen, sillä en osannut kaikkia novelleja yhdistää Kreikan mytologiaan. Osaa en edes epilogista tarkistamisen jälkeen, joten päädyin googlettelemaan. Suosittelen lukemaan kaikki novellit ennen epilogin kurkkimista. Etenkin Yhteydenpitoa ja 99 kertaa ja enemmän voivat muuten jäädä ilman suurta yllätystään. Näissä kahdessa novellissa oli nimittäin mielestäni suurin samankaltaisuus mytologisen innoittajansa kanssa.

Tämä kirja sopii loistavasti myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole millään tavalla kiinnostuneet Kreikan mytologiasta. Tarinat eivät pyöri mytologian ympärillä Afroditen askelin novellia lukuunottamatta.


Afroditen askelin
Nordbooks, 2017
s. 133
Kannen suunnittelu: Jenina Törmänen
Arvostelukappale

maanantai 29. tammikuuta 2018

Mari Jungstedt: Kullan kallis


Sanna Widding on kiintöistövälittäjä, joka on saanut tehtäväkseen myydä upean vanhan maatalon. Talon omistajaperheessä ei kaikilla kuitenkaan ole samat suunnitelmat talon myymisestä ja heidän kesken syntyy riitaa. Sanna löydetään pian kuolleena ja Anders Knutas kollegoineen saapuu selvittämään tapausta. Onko perheriita kenties karannut käsistä? Hyvin pian käy ilmi, että murhaajalla on kiikarissaan muitakin, kuin Sanna Widding.

Kullan kallis on kahdestoista osa Jungstedtin Gotlanti -sarjasta.
Kullan kallis sijoittuu upeisiin maisemiin. Vanha maatalo ja sitä ympäröivä luonto lampaineen kuulostaa paikkana ihastuttavalta. Kevät on saapumassa ja viimein Knutasta pitkään vaivannut tapaus, jonka käsittely aloitettiin jo sarjan alkumetreillä taitaa olla loppuunkäsitelty. Ainakin toivon niin edelleen, vaikka olen moneen kertaan saanut pettyä, kun tapaus on aina vaan uudestaan kaivettu esille. Onneksi tässä kirjassa tapaus oli jo pienessä roolissa.

Gotlanti -sarja on edennyt jo pitkälle, eikä tuttua Johan Bergiä perheineen enää kirjassa esiinny, kuin Knutaksen muistellessa tätä. Olen jo muutamia kertoja pohtinut vieläkö sarja jaksaa pitää tämän lukijan otteessaan, kun enää en ole siitä läheskään niin innoissani kuin ensimmäisistä osista olin. Pohdinnoistani huolimatta tartun varmasti myös seuraavaan osaan. Näissä kirjoissa on kuitenkin jokaisessa hyvä tunnelma ja kauniit maisemat.

Kullan kalliin juoni eteni tuttuun tyyliin. Muisteltiin vanhaa, päästiin lukemaan murhaajan ajatuksista, ja seurattiin tuttujen, sekä uusien hahmojen liikkeitä. Osa juonen salaisuuksista oli aika ennalta-arvattavia, mutta ihan mielenkiintoinen juoni tässäkin loppujenlopuksi oli.


Kullan kallis, (Den man älskar, 2014)
Otava, 2016
Suom. Emmi Jäkkö
s. 351

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Conn Iggulden: Keisari I -Rooman portit


Rooman portit aloittaa viisiosaisen Keisari -sarjan, joka kertoo Gaius Julius Caesarin elämästä. Kirjan alussa Gaius on vielä riehakas lapsi, joka viettää päivänsä seikkaillen ystävänsä, samalla tilalla asuvan Marcuksen kanssa. Kirjan edetessä pojat kasvavat ja kehittyvät. He saavat opettajakseen kuuluisan, mutta ilkeän eläkkeellä olevan kladiaattoritaistelijan, jonka opissa pojat kasvavat nuoriksi miehiksi ja oppivat taistelemaan. Nuoresta iästään huolimatta Gaius joutuu kohtaamaan taisteluja, niin omalla kotitilallaan, kuin mahtavassa rikkaassa Roomassa toisia roomalaisia vastaan, kun sisällisota syttyy. Ennen sisällissotaa poikien tiet erkanevat, kun Marcus lähtee legioonaan ja Gaius jää Roomaan, mutta heidän ystävyyteensä tämä ei vaikuta.

Keisari -sarjan aloitus oli vauhdikas ja toiminnan täyteinen romaani. Kirjaan oli mahdutettu koko Gaiuksen nuoruus noin 10-vuotiaasta alkaen. Alkuun pelkäsin kirjan verisyyttä, mutta taistelukohtauksista huolimatta, kirja oli yllättävän vähä verinen, mikä ei ollut huono juttu ollenkaan. Löytyi kirjasta kuitenkin eräs kohtaus, jossa kädelle tehtiin melko tarkasti kuvailtu operaatio. Kohtaus oli onneksi aika nopeasti ohi. Kirjaan uppoutuneena tarkasti kuvaillut veriset kohtaukset alkavat helposti ällöttää tätä lukijaa.

Kirjan henkilöstö oli aika miespainotteista, eikä montaa naista kuvailtu kovin tarkkaan. Yksi orjatyttö nousi naisten joukosta enemmän esille ja suurimman osan ajasta pidin hänen hahmostaan, vaikka hän jäikin kovin etäiseksi. Gaiuksen ja Marcuksen hahmoihin toki keskityttiin enemmän, mutta loppujen lopuksi tämän yhden kirjan aikana en ehtinyt saamaan kovin hyvää kuvaa heistä, sillä kasvaminen lapsesta mieheksi tapahtui nopeasti.

Iggulden on muuttanut kirjaan todellisuutta jonkin verran ja keksinyt varsinkin Gaiuksen lapsuuteen ja nuoruuteen itse seikkailuja. Todellisia hahmoja ja tapahtumia kuitenkin riittää myös ja kirja oli mielenkiintoinen tarina varsinkin historiallisista romaaneista, sekä poikamaisista seikkailuista pitäville.


Keisari I -Rooman portit, (The Emperor -Gates of Rome, 2003)
Otava, 2004
Suom. Ilkka Rekiaro
s. 428

torstai 11. tammikuuta 2018

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta


Pohjois-Suomi päättää julistautua itsenäiseksi, kun hallitus päättää, ettei maalaisilla ole enää oikeutta muuttaa Helsinkiin. Pohjois-suomessa asukkaat tulistuvat hallituksen päätöksiin ja alkaa sisällisota.
Pohjois-Suomen asukkaat sotaan johdattaa Oula, jolla on omat keinonsa saada aikaan pelottava vaikutus itsestään. Hän ei arkaile käyttää hyväkseen johtamistaitoaan ja suostuttelukykyään.
Helsingissä johtajia riittää, mutta alikersantti Jesse Purola johdattaa innoissaan joukkonsa kohti sotaa. Hän haluaa näyttää lappalaisille, kuinka soditaan. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa. Pyssyjen paukkuessa ja alaisten niskuroidessa on vaikea pitää yllä hillittyä johtamista.

Heikkisen kirjassa otetaan taas kantaa huumorilla höystetyn tarinan kautta. Terveiset Kutturasta kärjistää tilanteen, jossa Lapilta pikkuhiljaa viedään kaikki. Huumorin keskeltä löytyy siis myös ajattelimesen aihetta.

Tarina kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Voisi kuvitella, että näin monen henkilön toisistaan eroavat mielipiteet tekisivät kirjasta liian sekavan, mutta Heikkinen on onnistunut pitämään paketin kasassa ja viekin tarinan kunnialla loppuun.

Olen lukenut Heikkiseltä aiemmin Jääräpään ja siinä pidin eniten loistavista hahmoista ja Lapin tunnelmasta. Terveiset Kutturasta on siihen nähden pettymys, vaikka toimiva kirja onkin. Hahmot jäävät etäiseksi ja pinnallisiksi suuren määrän takia. Kirjan hahmovalikoima on muutenkin erittäin vaikeasti samaistuttava. Parhaat hahmot löytyivät kuitenkin Pohjois-suomesta, sillä Helsingin sotilaat ja toimittajat ovat kirjassa niin ärsyttäviksi kuvattuja, etten pitänyt yhdestäkään. Lapin tunnelmakaan ei tietystikään pahemmin sodan keskeltä esiin tullut.

Lue myös: Jääräpää


Terveiset Kutturasta, 2012
Johnny Kniga
s. 268

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja


Katri Kling on rehellinen ja viisas nainen. Hän asuu veljensä kanssa, jota pidetään yksinkertaisena ja hitaana. Katri haluaa pitää huolta veljestään ja tarjota tälle kaiken mitä hän ansaitsee. Pienen merenrantakylän asukkaat vierastavat Katria, tämän luotaantyöntävän luonteen vuoksi, mutta Katri ei välitä. Hänellä on suunnitelma, jonka hän aikoo toteuttaa älyllä ja rehellisyydellä. Hän aikoo muuttaa veljensä kanssa upeaan taloon taiteilija Anna Aemelin luokse ja toteuttaa yhden veljensä suurimmista haaveista.

Kunniallinen petkuttaja on ensimmäinen Tove janssonin tuotannosta lukemani aikuisille suunnattu kirja. Tämän pienen ja tunnelmallisen talvikirjan perusteella uskallan kyllä tarttua jatkossakin Janssonin aikuistenkirjoihin.

Merenrantakylän tunnelma on rauhallinen, mutta ihmisten mielet ei niinkään. Katri ja Anna ovat hyvin erilaisia ihmisiä, joten väkisinkin heidän yhdessä asumisestaan nousee mysrkyjä niin heidän omissa, kuin muidenkin kyläläisten päissä. Hahmojen luonteenpiirteet selvenevät lukijalle pikkuhiljaa kirjan edetessä, mutta samaa tahtia hahmot myös kehittyvät ja piirteet muuttuvat. Uutta löytyy hahmoista siis kaikenaikaa.

Lukuiloa häiritsi kuitenkin virheet, joita oli runsaasti tässä painoksessa. En olekaan hetkeen lukenut kirjaa, jossa näin paljon virheitä olisi ollut. Pienten kirjoitusvirheiden lisäksi oli isompia virheitä. Katrin nimikin oli välillä Kati ja jopa Kari.


Kunniallinen petkuttaja, (Den ärliga bedragaren, 1982)
WSOY
Suom. Kyllikki Härkäpää (1983)
s. 198

torstai 4. tammikuuta 2018

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Antti ja Paavo Pasanen ovat täällä taas! Antti on pärjännyt yksinhuoltajana jo seitsemän vuotta ja Paavon on aika mennä kouluun. Kouluun meno ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Paavo olisi tarpeeksi vanha pärjätäkseen yksinään. Ongelmia ilmenee nopeasti, kun Antin pitäisi tehdä töitään ja Paavon lähteä ihan yksin kouluun. Koulun jälkeen olisi vuorossa iltapäiväkerho, joka ei tunnu olevan Paavon juttu lainkaan. Näissä uusissa asioissa olisi jo tarpeeksi murhetta tälle kahden hengen perheelle, mutta pian kuvioihin ilmaantuu monimutkaisia rakkaussuhteita ja pikkuveli, jonka on muutettava Pasasten luo.

Hammaskeiju on kolmas osa Pasasista kertovassa sarjassa.

Aivan mahtavaa, että Pasasten tarina sai jatkoa! Näissä kirjoissa kaikki on kohdallaan. On iloa, surua ja hauskoja hetkiä. Hietamies on luonut näihin kirjoihin loistavat hahmot, joiden kaikkien elämät kiinnostavat lukijaa, vaikka ei voisi mitenkään itse samaistua heidän tilanteisiinsa.  Hammaskeiju on yhtä upea, kuin edeltäjänsäkin, enkä keksi tästä mitään huonoa sanottavaa. En edes pienen pientä huomautusta. Kirjan tunnelma on käsin kosketeltavan aito ja Paavosta on kasvanut hulvaton koululainen, jonka toilailuja ei voi olla nauramatta. Kaiken huumorin keskeltä löytyy välillä vakavanpiakin hetkiä, jotka yhdessä huumorin kanssa tekevät Hammaskeijusta täydellisen kokonaisuuden.

Toivon kovasti, että tämä sarja saisi vielä jonakin päivänä jatkoa. Varmasti muitakin kiinnostaisi millainen on teini-Paavo. :D


Lue myös: Yösyöttö ja Tarhapäivä.


Hammaskeiju
Otava, 2017
s. 415
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Sopan syvin olemus


Sopan syvin olemus on keittokirja, mutta ei tosiaankaan kovin perinteinen sellainen. Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa jokaisessa on muutamia ruokareseptejä höystettynä Härkösen havainnoilla ruuasta, ja monesta siihen liittyvästä asiasta, kuten ravintoloista ja illalliskutsuista.

Sopan syvin olemus on keittokirja, jossa esitellään ruokaa monenlaiseen tilanteeseen. Kirjasta löytyy keittoa, pitsaa, pullaa ja paljon muuta. Ehkä joku resepteistä lähtee kokeiluunkin, vaikka en tätä kirjaa varsinaisesti reseptien takia lukenutkaan.

Kirjoitukset reseptien ympärillä on samantyylisiä, kuin Härkösen kirjoissa, jotka ovat koottu lyhyistä teksteistä. (Esim. Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia.) Kirjoitukset ovat suorasanaisia, eikä ne kaunistele mitään. Välillä elämä on mukavaa, välillä taas ei, mutta joka tapauksessa on syötävä ruokaa ja mielellään vielä sellaista josta pitää.

Sopan syvin olemus on mainio kirja, mutta ei mielestäni Härkösen parhaimmistoa. Tämä johtuu kirjan alkupuolella kuvailluista ulkomaan ravintolakokemuksista, jotka eivät oikein istuneet menevään kirjoitustyyliin. Monet ravintoloiden nimet vilahtelivat tiuhaan tahtiin, eikä niistä mikään jäänyt mieleeni. Härkösen kommentit ravintoloista oli kuitenkin hauskaa luettavaa, joten voin silti suositella tätä kaikille, joille ruoka, ravintolat tai Härkösen kirjoitustyyli on lähellä sydäntä.


Sopan syvin olemus
Otava, 2000
s. 134
Kannen piirros: Pentti Otsamo

Vuosikatsaus 2017


Vuosi on jälleen kulunut kirjojen parissa ja on aika muistella hieman mennyttä vuotta.
Vuonna 2017 ehtisin blogiin postaamaan 58. kirjasta. Tavoitteenani oli lukea paljon suomalaista kirjallisuutta ja lisätä nuorten kirjoja lukulistalleni. Onnistuin molemmissa mielestäni kohtuullisesti. Suomalaisten kirjailijoiden kirjoja tuosta 58. kirjasta oli 29.

Nuorille suunnattu kirjallisuus ei ole koskaan ollut suuressa osassa blogissani, mutta viime vuonna sain määrää ihan mukavasti kasvatettua ja tänä vuonna aion jatkaa nuortenkirjojen parissa. Tutustuin viime vuonna kahteen mahtavaan nuortenkirja -sarjaan, joiden lukeminen jatkuu ehdottomasti tänä vuonna. Ensimmäinen sarjoista on kaikkien tuntema Harry Potter -sarja, josta ehtisin lukemaan kolme ensimmäistä osaa. Toinen sarjoista sijoittuu myös erilaiseen kouluympäristöön ja on fantasiaa. Tuuli Vuorman Roistoakatemia -sarjan kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi viime vuonna ja tänä vuonna odotellaankin jatkoa.
Näiden sarjojen lisäksi luin muutamia yksittäisiä nuortenkirjoja, sekä Salla Simukan Lumikki -trilogian.

Vuosi 2017 oli minulle hyvä kirjavuosi, sillä löysin monia uusia kirjailijoita, joiden tuotantoa haluan seurata ehdottomasti jatkossakin. Jostain syystä dekkareiden määrä oli viime vuonna hyvin vähäinen. Toki niitäkin luetuista kirjoista löytyy, mutta normaalia vähemmän kuitenkin. Kaikki viimevuonna lukemani kirjat löytyvät täältä.

Jää nähtäväksi osallistunko tänä vuonna johonkin kirjahaasteisiin. Olen muutamia katsellut, mutta en ole tehnyt päätöksiä vielä. Olen surkea haasteissa. Unohdan ne joka kerta tai sitten ajattelen, että luen haasteeseen sopivia kirjoja vähän myöhemmin ja lopulta haaste on ohi, enkä ole saanut luettua siihen lähestulkoon mitään.

Toivottavasti tästä alkaneesta vuodesta tulee minulle ja teille kaikille loistava kirjavuosi!